SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU
Kirje Pikku Dorritilta
Rakas mr Clennam.
Koska sanoin viime kirjeessäni olevan parasta, ettei kukaan kirjoita minulle ja koska siis toisen pienen kirjeen lähettäminen ei tuota teille muuta vaivaa kuin sen lukemisen (kenties ei teillä ole aikaa siihenkään, vaikka soisin olevan), niin käytän nyt muutaman hetken kirjoittaakseni teille. Tällä kertaa kirjoitan Roomasta.
Me läksimme Venetsiasta aikaisemmin kuin mr ja mrs Gowan, mutta he eivät viipyneet matkalla yhtä kauan kuin me eivätkä kulkeneet samaa tietä, niin että kun me saavuimme Roomaan, niin tapasimme heidät jo sijoittuneina erääseen Via Gregoriana nimiseen paikkaan. Varmasti te tunnette sen.
Kerron teille nyt heistä kaikki mitä voin, koska tiedän, että te kaikkein mieluimmin juuri haluatte kuulla siitä. Heidän asuntonsa ei ole erikoisen mukava, mutta kenties se ensi näkemältä tuntui minusta ikävämmältä kuin se olisi ollut teidän mielestänne, joka olette nähnyt monta vierasta maata ja erilaisia tapoja. Tietysti se on paljoa, paljoa — miljoonan kertaa — parempi kuin mitkään paikat, joihin minä olen tottunut, lukuunottamatta viime aikoja, ja kuvittelen, etten katsokaan sitä omillani, vaan hänen, mrs Gowanin, silmillä. Sillä on helppoa nähdä, että hän aina on kasvanut hellässä ja onnellisessa kodissa, vaikkei hän olisikaan kertonut sitä, kuten hän kuitenkin on tehnyt, puhuen suuresta rakkaudesta kotiinsa.
No niin, heidän asuntonsa on jotenkin kolkko; siihen noustaan kehnoja portaita ylös, ja siihen kuuluu melkein vain yksi ainoa avara, hämärä huone, jossa mr Gowan maalaa. Ne ikkunat, joista tahtoisin katsella ulos, ovat tukitut ja seinät ovat täynnä liitu- ja hiilipiirroksia, joita siellä ennen asuneet ovat tehneet — oh, monien vuosien kuluessa. Siellä on verho, joka on paremmin pölynharmaa kuin punainen ja joka jakaa huoneen kahtia; verhon takainen osasto on arkihuoneena. Kun ensimmäisen kerran kävin mrs Gowanin luona siellä, oli hän yksin; työ oli pudonnut hänen kädestänsä, ja hän istui katsellen taivaalle, joka loisti ikkunoiden yläosista. Älkää silti tulko levottomaksi, kun kerron tätä, vaikkei kaikki täällä ollutkaan niin iloista, valoisaa, rattoisaa eikä niin onnellista ja nuorekasta kuin olisin suonut olevan.
Koska mr Gowan maalaa isän muotokuvaa (en varmasti tiedä, tuntisinko häntä siitä yhdennäköisyyden perustuksella, ellen olisi nähnyt hänen maalaavan sitä), olen saanut senjälkeen olla mrs Gowanin seurassa useammin kuin olisin saanut ilman tätä onnellista sattumaa. Hän on hyvin paljon yksin. Todella hyvin paljon.
Kerronko toisesta käynnistäni hänen luonansa? Menin sinne eräänä iltapäivänä, neljän tai viiden tienoilla, kun satuin pääsemään yksin kävelylle. Hän söi juuri päivällistä yksin ja hänen ruokansa oli tuotu jostakin sinne jonkinlaisessa lämmityskojeessa, jossa paloi tuli sisässä; hänellä ei ollut eikä hän näyttänyt odottavankaan muuta seuraa kuin vanhan miehen, joka oli tuonut hänen päivällisensä. Tämä kertoi hänelle pitkän jutun (muurien ulkopuolella liikkuvista rosvoista, jotka oli vangittu erään pyhimyksen patsaan luona) huvittaakseen häntä — kuten ukko sanoi minulle, kun tulin ulos, »koska minullakin on tytär, vaikka ei näin kaunis».
Minun pitää nyt puhua mr Gowanistakin, ennenkuin kerron sen vähän, mitä minun vielä on sanottava hänen vaimostaan. Hänen täytyy ihailla vaimonsa kauneutta ja ylpeillä hänestä, sillä kaikki kehuvat mrs Gowania, ja hänen täytyy rakastaa häntä ja hän rakastaakin epäilemättä — omalla tavallaan. Te tunnette hänen käytöksensä, ja jos se teidän silmissänne näyttää yhtä kevytmieliseltä ja tyytymättömältä kuin minun silmissäni, niin en ole väärässä ajatellessani, ettei hän ole sopiva mies vaimollensa. Ellei asia teidän mielestänne ole näin, uskon varmasti erehtyneeni, sillä teidän muuttumaton lapsiparkanne luottaa teidän ymmärrykseenne ja hyvyyteenne enemmän kuin hän ikinä voisi kuvatakaan, jos yrittäisi Mutta älkää pelästykö, hän ei yritäkään.