»Hyvää yötä, äiti.»
»Hyvää yötä.»
»Minulla oli kerran ystävä, hyvä toveri Flintwinch», virkkoi Blandois, seisten hajasäärin tulen edessä ja niin ilmeisesti tarkoittaen sanottavansa huoneesta poistuvan Clennamin kuultavaksi, että tämä pysähtyi ovelle, »minulla oli kerran ystävä, joka oli kuullut niin paljon tämän kaupungin synkistä puolista ja tavoista, ettei yön aikaan uskaltanut olla yksin kahden hänelle pahaa suovan henkilön kanssa — hiisi vie, ei tällaisessakaan kunnioitettavassa talossa kuin tämä — ellei ollut ruumiillisesti voimakkaampi heitä. Hyi sellaista pelkuria, rakas Flintwinch! Vai mitä!»
»Kurja raukka, sir.»
»Niin juuri! Kurja raukka! Hän ei olisi tehnyt sitä, ellei olisi tiennyt, että heillä, vaikka olikin halu vaientaa hänet, ei ollut siihen voimaa. Hän ei olisi juonut lasillista vettä tällaisessa tapauksessa — ei näin kunnioitettavassakaan talossa kuin tämä, rakas Flintwinch — ellei olisi nähnyt heidän ensin juovan ja nielevän myös!»
Arthur ei katsonut kannattavan virkkaa mitään, eikä hän olisi oikein kyennytkään, sillä hän oli kuin tukehtumaisillaan; hän vilkaisi vain vieraaseen ja meni ulos. Tämä napsautti hänelle vielä jäähyväisiksi sormiaan, ja hänen nenänsä painui viiksien ylle ja viikset kohosivat nenän alla rumaksi ja pahaenteiseksi hymyksi.
»Jumalan nimessä, Affery», kuiskasi Clennam, kun eukko avasi hänelle ovea pimeässä eteisessä ja hän hapuili ulos yötaivaan valossa, »mitä täällä tapahtuu?»
Affery oli kerrassaan aavemainen seistessään siinä pimeässä, pää esiliinan peitossa ja puhuen sen takaa matalalla, hillityllä äänellä.
»Älkää kysykö minulta mitään, Arthur. Olen kauan kulkenut kuin unessa.
Menkää pois!»
Hän meni, ja Affery sulki oven hänen jälkeensä. Hän katsoi äitinsä huoneen ikkunoihin, joiden hämärä, keltaisten verhojen vaimentama valo tuntui toistavan Afferyn sanoja, jupisten: »Älkää kysykö minulta mitään. Menkää pois!»