»Soisimme teidän olevan hän, sir.»
»Olisitte lempeämpi meitä kohtaan, jos olisitte mr Merdle, sir», jatkoi vuokralainen innostuen, »ja se olisi parempi kaikille asianomaisille, parempi meille ja parempi teillekin. Teidän ei tarvitsisi kiusata ketään silloin, sir. Ei teidän tarvitsisi kiusata meitä eikä itseänne. Teidän itsenne olisi parempi olla ja jättäisitte muutkin rauhaan, jos olisitte mr Merdle.»
Mr Pancks, jonka aina valtasi vastustamaton kömpelyys hänen kuunnellessaan näitä epäsuoria kohteliaisuuksia, ei milloinkaan tointunut sellaisesta hyökkäyksestä. Hän saattoi vain purra kynsiään ja höyrytä edelleen seuraavan vuokravelallisen luokse. Säestävä yardilaisryhmä kokoontui nyt hänen juuri jättämänsä velallisen ympärille ja heidän suureksi lohdutuksekseen kierteli mitä ihmeellisimpiä huhuja heidän keskuudessaan mr Merdlen suurista rikkauksista.
Erään tällaisen tappion jälkeen, joita sattui monta monena vuokrankantopäivänä, käveli mr Pancks, muistikirja kainalossa, päättyneen päivätyön perästä mrs Plornishin kulmalle. Hänen asiansa ei ollut ammatillista, vaan tuttavallista laatua. Hänellä oli ollut raskas työpäivä ja hän kaipasi hiukan virkistystä. Hän oli tähän aikaan ystävällisissä suhteissa Plornish-perheen kanssa ja oli usein käynyt heillä samanlaisissa tilaisuuksissa ja ottanut osaa miss Dorritia koskeviin muisteloihin.
Mrs Plornishin puotikamari oli koristeltu hänen makunsa mukaan ja esitti puodinpuolisella seinällä pienen haavekuvan, josta mrs Plornish sanomattomasti nautti. Tämä puotikamarin runollinen koristelu oli siinä, että seinä oli maalattu esittämään olkikattoisen majan ulkopuolta. Ja taiteilija oli sovittanut siihen todellisen oven ja ikkunan niin vaikuttavasti, kuin niiden kovin epäsuhteellinen koko suinkin salli. Vaatimaton päivänkukka ja malva olivat maalatut kukoistavan komeiksi tämän maalaisasunnon ulkopuolelle, ja piipusta hulmusi sakea savu, joka todisti, että majassa elettiin hyvin, ja myös kenties, että nokikolari oli pitemmän aikaa laiminlyönyt tehtävänsä. Uskollinen koira oli kuvattu kynnykselle, valmiina käymään kiinni ystävällisen vierailijan sääriin ja puutarhan aidan takaa kohosi pyöreä kyyhkyslakka, kyyhkyspilven ympäröimänä. Ovella (sen suljettuna ollessa) näkyi kuparilaatan kuva, johon oli kirjoitettu Onnenmaja, T. ja M. Plornish, mies ja vaimo kun olivat yhtiökumppaneita. Runous ja taide eivät milloinkaan ole ihastuttaneet mielikuvitusta enemmän kuin ne yhtyneinä tähän majankuvaan ihastuttivat mrs Plornishia. Eikä haitannut, että Plornishilla oli tapana piippua poltellessaan nojata siihen, jolloin hänen hattunsa peitti kyyhkyslakan ja kaikki kyyhkyset, hänen selkänsä nielaisi koko majan, taskuihin työnnetyt kädet hävittivät kukoistavan puutarhan ja autioittivat lähimaiseman. Mrs Plornishille se yhä pysyi mitä kauneimpana majana, mitä ihmeellisimpänä haavekuvana, eikä se häirinnyt häntä, että mr Plornishin silmä ylettyi pari tuumaa olkikaton alaisen ullakkomakuuhuoneen yläpuolelle. Kun mrs Plornish, suljettuaan puodin, tuli onnensa majaan ja kuunteli isänsä laulun lurituksia, tuntui hänestä kuin hän eläisi suloista paimenrunoelmaa, kuin kulta-aika olisi uudelleen herännyt henkiin. Ja totisesti, jos tämä kuuluisa aikakausi todella heräisi henkiin tai jos sitä yleensä milloinkaan on ollut olemassa, niin on epätietoista, saattaisiko tai saattoiko se tuottaa montakaan yhtä vilpittömästi isäänsä ihailevaa tytärtä kuin tämä köyhä vaimo oli.
Kilahtelevan puotikellon ilmoittaessa jonkun vieraan tulevan riensi mrs Plornish katsomaan, kuka se oli. »Arvasin, että te sieltä tulette, mr Pancks, sillä tämähän on teidän tavallinen iltanne, eikö niin? Tässä on isä, katsokaas, hän tuli heti kellon kilahtaessa puotiin tekemään kauppaa kuten reipas nuori kauppapalvelija. Eikös hän ole terveen näköinen? Isä on iloisempi nähdessään teidän tulevan kuin ostajan, sillä hän pitää paljon juttelusta, ja kun se kääntyy miss Dorritiin, niin se on sitä mieluisempaa. Ette ole milloinkaan kuullut isän äänen olevan niin hyvässä kunnossa kuin nyt», kehui mrs Plornish; hänen oma äänensä värisi: niin ylpeä ja tyytyväinen hän oli. »Hän lauloi meille Strephonin eilen illalla niin erinomaisesti, että Plornish nousi seisomaan ja puhui hänelle pöydän yli; 'John Edward Nandy', sanoi Plornish isälle, 'en ole milloinkaan kuullut teidän livertelevän niin kuin tänä iltana livertelitte'. Eikö se ole hauskaa, mr Pancks, eikö?»
Mr Pancks, joka ystävällisimmällä tavallaan oli pärskähdellyt ukolle, vastasi myöntävästi ja kysyi ohimennen, joko vilkas altro-veikko oli tullut kotiin työstä. Mrs Plornish vastasi »ei», ei vielä, vaikka hän oli luvannut olla kotona teen aikana, käytyään West-Endissä jonkun työn takia. Mr Pancks saatettiin sitte vieraanvaraisesti Onnenmajaan, jossa hän tapasi vanhemman master Plornishin, joka juuri oli palannut koulusta. Tiedustellessaan pikaisesti tämän nuoren opiskelijan senpäiväisiä edistysaskeleita, sai hän kuulla, että edistyneemmät oppilaat, jotka jo kirjoittivat isoja kirjaimia ja olivat päässeet M-kirjaimeen, olivat saaneet harjoiteltavakseen »Merdle» ja »Miljoona».
»Entä kuinka teidän asianne luistavat, mrs Plornish», kysyi Pancks, »koska tässä mainittiin miljoonia?»
»Varsin tasaisesti, sir», vastasi mrs Plornish. »Isä kulta, menisittekö puotiin ja järjestelisitte ikkunaa hiukan, ennen teetä, teillä kun on niin hyvä maku?»
John Edward Nandy tallusteli tiehensä tyytyväisenä täyttämään tyttärensä pyyntöä. Mrs Plornish pelkäsi aina kauheasti puhua raha-asioista vanhan herran kuullen, jottei vain mikään hänen mahdollisesti ilmaisemistaan vaikeuksista kuohuttaisi hänen mieltänsä niin, että hän syöksyisi takaisin köyhäintalolle; nyt mrs Plornish saattoi rauhassa uskoa huolensa mr Pancksille.