Tämän omituisen ihmisen ja Clennamin välillä vallitsi äänetön ja yhä paraneva yhteisymmärrys ja sopusointu siitä hetkestä alkaen, jolloin mr Pancks lensi mr Ruggin ylitse Marshalsean pihassa. Kun vaunut vierivät pois muistettavana perheen lähtöpäivänä, seisoivat he molemmat katsellen sen jälkeen ja astelivat sitte verkalleen yhdessä pois. Kun Pikku Dorritin ensimmäinen kirje tuli, ei kukaan ollut hartaampi kuulemaan uutisia hänestä kuin mr Pancks. Toisessa kirjeessä, joka tällä hetkellä lepäsi Clennamin povitaskussa, mainittiin nimenomaan hänen nimensä. Vaikkei hän milloinkaan ennen ollut antanut minkäänlaista vakuutusta tai tunnustusta Clennamille ja vaikka se, mitä hän nyt juuri sanoi, oli kylläkin vähän sanoiksi puettuna, niin oli Clennamilla jo kauan ollut kasvava aavistus siitä, että mr Pancks, omalla omituisella tavallaan, oli kiintynyt häneen. Kaikki nämä langat yhteenpunottuina vaikuttivat, että Pancks oli hänelle todellisena ankkuriköytenä tänä iltana.
»Olen ypöyksin», selitti Arthur heidän kulkiessaan eteenpäin. »Yhtiökumppanini on poissa, kiinni tehtävissä, jotka kuuluvat liikkeemme hänen hoitamaansa puoleen, ja te saatte olla täydessä vapaudessanne.»
»Kiitos. Ette kai äsken kiinnittänyt erikoista huomiota pikku altroon, vai mitä?» kysyi Pancks.
»En. Kuinka niin?»
»Hän on hilpeä veitikka, ja minä pidän hänestä», sanoi Pancks. »Jotakin oli hullusti päin hänen asioissaan tänään. Onko teillä aavistusta siitä, mikä häntä painaa?»
»Olen ihmeissäni! Ei minkäänlaista.»
Mr Pancks selitti kysymyksensä syyt. Tämä kaikki tuli aivan odottamatta, eikä Arthur voinut selittää sitä.
»Ehkäpä te kysyisitte häneltä», ehdotti Pancks, »koska hän on vieras täällä».
»Kysyisin mitä?»
»Mikä hänen mieltänsä rasittaa.»