Tästä lähtien alkoi Amy tarkata mr Sparklerin käytöstä orjuuttajaansa kohtaan toisin silmin, katsoen olevan syytä antaa enemmän merkitystä kuin tähän asti kaikelle, mitä heidän välillänsä tapahtui. Sattui aikoja, jolloin Fannyn näytti olevan miltei mahdotonta sietää mr Sparklerin älyllistä heikkoutta ja jolloin hän kävi niin kirpeän kärsimättömäksi, että oli vähällä antaa miehelle matkapassit. Toisin ajoin Fanny tuli paljoa paremmin toimeen hänen kanssansa; silloin mies huvitti häntä, ja hänen ylemmyydentuntonsa näytti pitävän vaakaa tasapainossa. Ellei mr Sparkler olisi ollut maailman uskollisin ja nöyrin ihailija, niin hän olisi ollut suuressa kiusauksessa pakenemaan koettelemustensa näyttämöltä niin kauas, että hänen ja hänen tenhottarensa välillä olisi vähintäin Rooman ja Lontoon välin pituinen matka. Mutta hänellä ei ollut enempää omaa tahtoa kuin höyrylaivaan köytetyllä venheellä, ja hän seurasi julmaa valtiatartaan myötä- ja vastatuulessa, yhtä lujasti häneen köytettynä.
Näiden vaihtelujen aikana puhui mrs Merdle hyvin vähän Fannylle, mutta sitä enemmän Fannystä. Seuraelämässä, keskusteltaessa, häneltä suoraan kysyttäessä, oli hänen pakko katsella Fannyä lornettinsa läpi ja ylistää hänen vastustamatonta kauneuttansa. Se uhmaava mieliala, joka Fannyssä heräsi hänen kuullessaan näitä ylistelyjä (ja hän sattui tavallisesti kuulemaan ne), ei suinkaan tuottanut mitään myönnytyksiä puolueettomalle povelle; mutta tämän pahin kosto oli, että hän ääneensä huomautti: »Hemmoiteltu kaunotar — mutta eihän se ole ihme, kun näkee nuo kasvot ja tuon vartalon.»
Noin kuukauden tai kuuden viikon kuluttua neuvotteluillasta alkoi Pikku Dorrit olla huomaavinansa jonkinlaista uutta yhteisymmärrystä mr Sparklerin ja Fannyn välillä. Ikäänkuin sopimusta noudattaen ei mr Sparkler melkein milloinkaan puhunut, ensin vilkaisematta Fannyyn, ikäänkuin saadakseen lupaa. Tämä nuori neiti oli liian hienotunteinen vilkaistakseen takaisin, mutta jos mr Sparklerilla oli lupa puhua, pysyi Fanny vaiti; ellei, puhui hän itse. Sitäpaitsi milloin vain Henry Gowan yritti ystävällisesti vetää häntä yleisen huomion esineeksi, ei se onnistunut: hän ei antautunut vedettäväksi. Senlisäksi sattui Fanny usein juuri silloin, tarkoittamatta kerrassaan mitään, sanomaan jotakin purevaa, niin että Gowan peräytyi, ikäänkuin olisi pistänyt kätensä mehiläispesään.
Oli vielä eräs seikka, joka suuresti lisäsi Pikku Dorritin pahoja aavistuksia, vaikkei se itsessään ollut suurenarvoinen. Mr Sparklerin käytös häntä itseään kohtaan muuttui. Se kävi veljelliseksi. Toisinaan, kun hän sattui olemaan jonkun seuran ulkopiirissä — heidän omassa asunnossaan, mrs Merdlen luona tai muualla — huomasi hän mr Sparklerin salaa kiertäneen käsivartensa hänen ympärillensä tueksi. Hän ei milloinkaan sanallakaan selittänyt tämän huomaavaisuutensa syytä, hymyili vain, tyytyväinen, tylsä, hyvänsävyinen omistajanilme kasvoillaan, joka merkitsi pahaenteisen paljon niin tanakassa herrasmiehessä.
Eräänä päivänä oli Pikku Dorrit kotona, ajatellen raskain mielin Fannya. Heillä oli vierashuonerivinsä päässä huone, jossa oli iso ulkonemaikkuna, jonkun matkaa kadun ylle ulottuva, ja siitä näkyi Corsolla liikkuva maalauksellinen, vaihteleva elämä kadun kumpaankin suuntaan. Kolmen, neljän tienoilla jälkeen puolenpäivän, englantilaista aikaa, oli elämä siellä erittäin vilkasta ja erikoista ja Pikku Dorritilla oli tapana istua täällä mietiskelemässä, samoin kuin oli kulutellut aikaa parvekkeella Venetsiassa. Hänen istuessaan näin eräänä päivänä kosketti joku hiljaa hänen olkapäätänsä, ja Fanny virkkoi: »No, Amy kulta», ja istui hänen viereensä. Heidän istuimensa oli osa ikkunasta; kun kadulla liikkui joku kulkue, oli heillä tapana istuen tai polvillaan tällä penkillä katsella sitä, nojautuen ikkunassa riippuvia koreita verhoja vasten. Tänään ei ollut minkäänlaista kulkuetta, ja Pikku Dorrit oli ihmeissään nähdessään Fannyn olevan kotona tähän aikaan, jolloin hän tavallisesti istui hevosen selässä.
»No, Amy, mitäs sinä mietit, pienokainen?» kysyi Fanny.
»Ajattelen sinua, Fanny.»
»Todellako! Sellaista yhteensattumaa! Ilmoitanpa sinulle, että tässä on eräs toinenkin. Ethän vain ajatellut häntäkin, vai kuinka?»
Amy oli todellakin ajatellut tätä toistakin, sillä se oli mr
Sparkler. Sitä hän ei kuitenkaan sanonut, antaessaan hänelle kättä.
Mr Sparkler tuli ja istui hänen toiselle puolellensa, ja Amy tunsi
veljellisen tuen kiertyvän vyötäröllensä ja pyrkivän sulkemaan
Fannynkin suojaansa.
»No, pikku sisko», sanoi Fanny huoaten, »kai arvaat, mitä tämä merkitsee?»