»Rakkaani, olet oikeassa», sanoi mr Sparkler, »ja tiedän, että minulla on sellainen tapa. Mutta tahdoin sanoa, ettei mikään voi tuottaa suurempaa onnea minulle, minulle — lukuunottamatta sitä, että tämä maailman verrattomasti ihanin tyttö on ottanut minut — kuin että saan seurustella herttaisen Amyn kanssa. Saattaa olla, etten heti ymmärrä, kun on puhe kaikenlaisista asioista, ja tiedän», tunnusti mr Sparkler miehekkäästi, »että jos kyselisitte seurapiireiltä, niin olisi yleinen mielipide se, etten ymmärrä asioita; mutta sen, mikä koskee Amya, sen minä ymmärrän!»
Ja mr Sparkler suuteli häntä sen merkiksi.
»Veitsen ja haarukan ja huoneen pidämme aina Amyn varalta», jatkoi mr Sparkler, joka kävi miltei lavertelevaksi, jos otti huomioon hänen entiset puheyrityksensä. »Isäukko on varmasti ylpeä saadessaan ottaa vastaan neitosen, jota minä pidän niin suuressa arvossa. Ja mitä äitiini tulee», jatkoi mr Sparkler, »joka on huomattavan hieno nainen, jossa ei —»
»Edmund, Edmund!» huusi miss Fanny entiseen tapaansa.
»Anteeksi, armaani», pyysi mr Sparkler, »tiedän, että minulla on sellainen tapa, ja kiitän sinua, ihastuttava tyttöni, että vaivaudut oikaisemaan minua, mutta kaikkihan myöntävät, että äitini on huomattavan hieno nainen, eikä hänessä todellakaan ole mitään sellaista».
»Olipa kuinka hyvänsä», vastasi Fanny, »mutta pyydän, älä enää mainitse sitä».
»En, rakkaani», lupasi mr Sparkler.
»Sinulla ei siis oikeastaan ole enää mitään sanottavaa, Edmund, vai kuinka?» tiedusti Fanny.
»Ei kerrassaan mitään, ihastuttava lemmittyni», vastasi mr Sparkler; »pyydän anteeksi, että olen puhunut näin paljon».
Mr Sparklerille selvisi, innoituksen tietä, että kysymys merkitsi, eikö hänen olisi parasta lähteä. Hän veti sentähden veljellisen tukensa pois ja selitti kohteliaasti aikovansa heidän luvallansa lähteä. Hänen ei tarvinnut lähteä saamatta Amyn onnentoivotuksia, mikäli tuleva käly kykeni sielunsa hädässä ja tuskassa tuomaan ne ilmi.