»Koko lailla. Mutta — oh, eipä minua juuri mikään vaivaa», vakuutti mr Merdle katsellen ympärillensä.
»Huono ruuansulatus kenties?» vihjaisi mr Dorrit.
»Luultavasti. Mutta minä — oh, olen varsin terve», vakuutti mr Merdle.
Hänen huulillaan näkyi mustia viiruja sillä kohdalla, missä ne yhtyivät, ikäänkuin siinä olisi ruutia räjähtänyt, ja hän näytti tänä aamuna olevan sellaisessa mielentilassa, jossa vilkkaampiluontoinen olisi ollut täydessä kuumeessa. Tämä ja hänen raskas tapansa sivellä otsaansa antoi mr Dorritille aiheen huolestuneihin tiedusteluihin.
»Mrs Merdle», jatkoi mr Dorrit mielistelevästi, »jäi Roomaan, kuten arvaatte — hm — kaikkien ihailijoiden ihailemana ja — hm — kaikkien huomaavien huomaamana, Rooman seurapiirien johtavana tenhottarena ja ihastuksena. Hän oli ihmeteltävän kaunis, kun läksin sieltä.»
»Mrs Merdleä pidetään yleensä varsin viehättävänä naisena», myönsi mr
Merdle. »Ja hän onkin sitä, epäilemättä, huomaan sen kyllä.»
»Kukapa ei huomaisi!» huudahti mr Dorrit.
Mr Merdle käänteli kieltään suljetussa suussansa — se näytti olevan kovin kankea ja vaikeasti liikuteltava — kostutti huuliansa, siveli taas otsaansa ja katseli ympärilleen huoneessa, varsinkin tuolien alle.
»Mutta», sanoi hän ja katsoi ensimmäistä kertaa mr Dorritia kasvoihin, siirtäen kuitenkin heti taas silmänsä tämän liivinnappeihin, »jos keskustelemme viehättävistä naisista, on meidän otettava puheeksi teidän tyttärenne. Hän on erinomaisen kaunis. Sekä kasvoiltaan että vartaloltaan hän on tavallisuudesta poikkeava. Kun nuori pari eilen illalla saapui, hämmästyin todella sellaista suloa.»
Mr Dorrit ilmaisi suuren tyytyväisyytensä sanomalla — hm — hm — ettei hän voinut pidättyä lausumasta ilmi suusanallisesti, kuten oli kirjeellisestikin tehnyt, kuinka onnellinen ja ylpeä hän oli heidän perheittensä välille solmitusta liitosta. Ja hän ojensi kätensä. Mr Merdle katseli tätä kättä hetkisen, otti sen sitte omalleen, ikäänkuin tämä olisi ollut keltainen tarjotin tai kalalapio, ja palautti sen taas mr Dorritille.