»Mutta te itse tunnette kai hyvin Alpit, sir?»
»Kyllä — hm — jotenkin hyvin. En viime vuosilta. En viime vuosilta», vastasi päämies heilauttaen kättänsä.
Mielistelevä matkailija, joka taivuttaen päätänsä otti huomioon tämän kädenliikkeen, kääntyi nyt päämiehestä toisen nuoren neidin puoleen, jota ei vielä ollut mainittu muutoin kuin kuuluvana niihin naisiin, jotka herättivät hänen säälivää mielenkiintoansa. Hän toivoi, etteivät matkan vaivat olleet kovin rasittaneet häntä.
»Rasittaneet kyllä», vastasi nuori neiti, »mutta eivät uuvuttaneet».
Mielistelevä matkailija myönsi kohteliaasti tämän erotuksen oikeaksi. Sitä hän juuri oli tarkoittanut. Jokainen nainen oli tietysti rasittunut oltuaan tekemisissä muulin kanssa, jonka itsepäisyys oli käynyt sananlaskuksi.
»Meidän on tietysti», sanoi nuori neiti, joka käyttäytyi erittäin kopeasti ja ylhäisesti, »täytynyt jättää vaunut ja matkatavarat Martignyyn. Kovin ikävää, ettei ole voinut tänne luoksepääsemättömään paikkaan tuoda mukanaan mitä tarvitsisi ja että on täytynyt luopua kaikista mukavuuksista.»
»Tämä on todellakin jylhä paikka», myönsi mielistelevä matkailija.
Vanhahko nainen, joka oli mallikelpoisen säntillisesti puettu ja jonka käytös, koneistona, oli täydellinen, huomautti tähän pehmeällä, hillityllä äänellä:
»Mutta kuten muutkin epämukavat paikat on sekin nähtävä. Kuuluisana paikkana se on välttämättä nähtävä.»
»Oh, en minä ole vähintäkään vastahakoinen näkemään sitä, mrs General», vakuutti nuori neiti huolettomasti.