Päivän työstä väsyneiden muulien jono kapusi ja kiemurteli hitaasti jyrkkää polkua ylös; ensimmäistä talutti jalan kulkeva opas, leveälierinen hattu päässä, pyöreä takki yllä, kantaen olallaan alppisauvoja ja puhellen toisen oppaan kanssa. Ratsastavien kesken ei puheltu. Kirpeä pakkanen ja matkaväsymys piti heitä äänettöminä ja lisäksi vielä uusi tunne, joka oli kuin hengen salpausta: osaksi tuntui kuin juuri olisi noussut kylmästä, kirkkaasta vedestä ja osaksi kuin olisi nyyhkyttänyt.
Viimein tuikahti valo lumen ja sumun läpi kiviportaiden yläpäästä. Oppaat huusivat muuleille, muulit nostivat pystyyn riipallaan olevat päänsä, matkailijoiden kielenkanta irtautui, ja kiiveten ja kompastellen, kilahdellen, helähdellen ja jutellen he saapuivat luostarin portille.
Muita muuleja oli saapunut vähäistä aikaisemmin, toiset kantaen talonpoikaisratsastajia, toiset tavaroita, ja ne olivat tallanneet portin eteisen lumen rapakoksi. Ratsastussatuloita ja suitsia, kuormasatuloita ja tiukuvaljaita, muuleja ja ihmisiä, lyhtyjä, soihtuja, säkkejä, ruokatavaroita, tynnyreitä, juustoja, hunaja- ja voipönttöjä, olkikupoja ja kaikenkaltaisia kääröjä tunkeili ja paiskittiin sekaisin tässä sulavassa sohjossa ja portaissa. Täällä ylhäällä pilvissä näkyi kaikki kuin pilvien läpi ja näytti purkautuvan ja häipyvän pilviksi. Ihmisten hengitys kulki pilvenä, muulien hengitys kulki pilvenä, valoja ympäröi pilvikehä, aivan lähellä puhuvaa ei voinut erottaa pilveltä, vaikka hänen äänensä ja kaikki muut äänet kuuluivat hämmästyttävän selviltä. Muurissa oleviin renkaisiin kiireesti sidottujen muulien sumuisessa seurassa yksi puraisi toista, toinen potkaisi naapuriansa, jolloin pilven yhtenäisyys rikkoutui, sinne kun sukelsi miehiä ja sieltä tunkeutui eläinten kirkunaa ja ihmisten huutoa, eikä vieressä seisoja kuitenkaan tiennyt, mikä oli hätänä. Kaiken tämän keskellä purki luostarin iso talli ilmoille pilviosuutensa; se sijaitsi alimmassa kerroksessa ja sinne johti alikerroksen ovi, jonka edustalla tämä sekamelska kiehui ja kuohui; näytti siltä kuin tämä kömpelö rakennus olisi pelkkää pilveä, jonka hajottua se lysähtäisi kokoon ja lumi tuiskuisi paljaalle kallion huipulle.
Samaan aikaan kuin tämä melu ja kiire vallitsi elävien matkamiesten keskuudessa, olivat kuolleet, vuorilta löytyneet matkamiehet hiljaisina koolla rautakangeilla suojatussa rakennuksessa muutaman askeleen päässä, saman pilven peitossa, samojen lumihiutaleiden tuiskutessa heidän ympärillään. Monta talvea jo oli kerran myrskyn yllättämä äiti seisonut nurkassaan, lapsi povellaan; mies, joka oli paleltunut käsi kohotettuna suulle joko pelossa tai nälässä, seisoi vuodesta vuoteen painaen yhä kättään kuiville huulilleen. Kaameata seuraa, salaperäisesti yhteen joutunutta! Kauheata olisi äidin ollut edeltäpäin tietää ja kuvitella kohtaloaan: »Näin monen ympäröimänä, joita en milloinkaan ole nähnyt enkä milloinkaan näe, seison lapseni kanssa, milloinkaan hänestä eroamatta, täällä Isolla Sankt Bernhardilla, ja polvi polvelta tulee meitä katsomaan eikä milloinkaan saa tietää nimeämme eikä tarinaamme, lukuunottamatta sen loppua.»
Elävät matkamiehet ajattelivat sillä hetkellä vähän tai ei ollenkaan kuolleita. He ajattelivat paljon enemmän laskeutumista muulien selästä luostarin ovella ja lämmittelemistä luostarin takan ääressä. Päästyään hälinästä, joka jo vähitellen alkoi hiljetä, sitä mukaa kuin muulit saatiin sijoitetuiksi talliin, riensivät he väristen portaita ylös asuinrakennukseen. Talliin sidotuista eläimistä nousi sinne haju, joka oli samanlainen kuin eläintarhain villipetojen levittämä lemu. Rakennuksessa oli vahvoja holvikäytäviä, mahtavia kivipylväitä, leveitä portaita ja paksuja muureja, joissa oli pienet, syvään upotetut ikkunat — kaikki varustuksia vuoristoni myrskyjä vastaan, ikäänkuin nämä olisivat inhimillisiä vihollisia. Siellä oli synkkiä, holvikattoisia makuuhuoneita, tuiki kylmiä, mutta siistejä, ja vieraanvaraisesti varustettuja matkamiehiä varten. Lopuksi oli siellä seurusteluhuone, jossa vieraat saivat oleskella ja syödä, jossa aina oli pöytä katettuna ja jossa takkavalkea paloi punaisena ja loimuavana.
Tähän huoneeseen vetäytyivät matkustajat takan ympärille, kahden nuoren munkin osoitettua kullekin hänen makuuhuoneensa. Heitä oli kolme eri seuraa, joista ensimmäinen, lukuisin ja tärkein, oli hitain, niin että toinen seura saavutti sen matkalla vuorenrinnettä ylös. Siihen kuului vanhahko rouva, kaksi harmaapäistä herrasmiestä, kaksi nuorta neitiä ja heidän veljensä. Heidän palvelijoinaan oli (oppaita mainitsematta) pikalähetti, kaksi lakeijaa ja kaksi kamarineitiä, minkä epämukavan lukuisan henkilökunnan jäsenet oli sijoitettu mikä minnekin saman katon alle. Seuraan, joka oli saavuttanut heidät ja tullut sisään heidän jäljessään, kuului vain kolme henkeä: yksi nainen ja kaksi herraa. Kolmatta seuraa, joka oli noussut vuorelle solan Italian puolisesta laaksosta ja saapunut ensimmäiseksi, oli neljä henkeä: verekäs, nälkäinen, vaitelias saksalainen kotiopettaja, silmälasit nenällä, huvimatkalla kolmen nuorukaisen, oppilaittensa, kanssa, jotka niinikään kaikki olivat verekkäitä, nälkäisiä, vaiteliaita, silmälasit nenällä.
Nämä kolme seuraa istuivat takan ympärillä silmäillen kuivakiskoisesti toisiansa ja odotellen illallista. Vain yksi heistä, kolmihenkisen seuran toinen herrasmies, yritti saada keskustelua käyntiin. Virittäen ansan etevimmän seuran päämiehelle kääntyi hän oman seuransa puoleen ja huomautti sellaisella äänensävyllä, että koko seura saattoi, jos halusi, ottaa sen itselleen, että heillä oli ollut pitkä päivä ja että hän sääli naisia. Vielä hän sanoi pelkäävänsä, että toinen nuorista naisista ei ollut kyllin vahva tai tottunut matkailija ja siksi oli pari kolme tuntia takaperin ollut kovin väsynyt. Että hän itse oli huomannut paikaltaan jonossa hänen istuvan muulin selässä niin, kuin olisi ollut ylen määrin uupunut. Että hänellä itsellään pari kolme kertaa oli ollut kunnia tiedustella jälkeen jäävältä oppaalta nuoren neidin vointia. Että hän oli sitten ihastunut kuullessaan hänen virkistyneen ja pahoinvoinnin olleen vain ohimenevää. Että hänen ehkä sallittiin (nyt hän oli saanut päämiehen katseen vangituksi ja kääntyi hänen puoleensa) lausua toivomus, että nuori neiti nyt voi paremmin eikä katunut matkaansa.
»Kiitos, sir», vastasi päämies, »tyttäreni voi aivan hyvin ja on ollut erittäin huvitettu matkasta».
»Hän on ehkä ensikertalainen täällä vuoristossa?» arveli mielistelevä matkustaja.
»Niin — hm — hän on ensikertalainen», vastasi päämies.