»Hänet oli unohdettu», sanoi hän säälivällä äänellä, jossa tuntui nuhdettakin. »Juoksin hänen huoneeseensa (mr Chivery neuvoi minut sinne) ja näin oven olevan auki ja hänen, lapsiparan, makaavan pyörtyneenä lattialla. Hän näyttää menneen muuttamaan pukua ja ylenmäärin uupuneena pyörtyneen lattialle. Kenties eläköönhuudot pelästyttivät hänet, tai ehkä se tapahtui jo aikaisemmin. Pitäkää huolta tästä pienestä kylmästä kädestä, miss Dorrit. Älkää päästäkö sitä vaipumaan alas.»
»Kiitos, sir», vastasi miss Dorrit puhjeten itkuun. »Luulen tietäväni mitä teen, jos vain jätätte minut rauhaan. Rakas Amy, avaa silmäsi, niin olet kiltti. Oi, Amy, Amy, olen todella pahoillani ja häpeissäni. Herää, kultaseni! Oi, miksemme jo aja pois täältä! Isä, käske ajamaan!»
Palvelija astui Clennamin ja vaunujen väliin ja lausuen terävästi:
»Luvallanne, sir!» nosti astinlaudan ylös, ja he ajoivat matkaansa.
SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU
Matkatoverit
Oli syksy, ja pimeys ja yö hiipivät Alppien korkeimmille huipuille.
Ison Sankt Bernhardin solan Sveitsin puolisissa laaksoissa oli viininkorjuu käynnissä samoin kuin Genevenjärven rantamilla. Ilma oli täynnä korjattujen rypäleiden tuoksua. Täysinäisiä rypälekoreja, -laatikoita ja -tynnyreitä seisoi pimeissä sisäänkäytävissä, ehkäisten kulkua jyrkillä, kapeilla kyläteillä; niitä oli kanniskeltu koko päivä pitkin raitteja ja kujia. Kaikkialla oli tielle tipahtaneita ja tallattuja rypäleitä.. Talonpoikaisvaimo, joka rypälekuormineen vaivaloisesti pyrki kotia kohden, kantaen vielä lisäksi lastaan sidottuna syliinsä, tyynnytteli pienokaista rypäleillä; tylsäjärkinen, joka istui vesiputoukselle johtavan tien varrella paimenmajan räystään alla hautoen päivänpaisteessa paisunutta kilpirauhastaan, mutusteli rypäleitä; lehmien ja vuohien hengitys lemusi viinin lehviltä ja varsilta; jokaisessa pienessä kapakassa kävi syöminen ja juominen ja juttelu viinirypäleiden merkeissä. Vahinko vain, ettei tämä ylivuotava, upea runsaus tuntunut niistä sitten valmistetussa ohuessa, karvaassa, kalseassa viinissä.
Koko kirkkaan päivän oli ilma ollut lämmin ja läpikuultava. Kiiltävät metallihuiput, kirkontornit ja -katot, kaukaiset ja harvoin nähtävät, olivat kimallelleet näköpiirissä; ja lumipäiset vuorenhuiput olivat näkyneet niin selvinä, että tottumaton silmä, jättäen huomioonottamatta välillä olevan maiseman ja vähäksyen epätasaisia huippuja, pitäen niitä epätodellisina ja näennäisinä, saattoi arvioida matkan sinne helpoksi, muutamassa tunnissa suoritetuksi. Vuorenhuiput, joita laaksoissa pidettiin merkillisyyksinä, koska niistä toisinaan ei kuukausimääriin näkynyt vilahdustakaan, olivat tänään aamusta alkaen piirtyneet selvinä ja läheisinä sinistä taivasta vasten. Ja nytkin, kun pimeys vallitsi alhaalla, hahmoittuivat ne selvinä yksinäisyydessään sumujen ja varjojen yläpuolella, vaikka näyttivätkin hitaasti ja juhlallisesti vetäytyvän poispäin, kuten häipyvät aaveet, kun auringonlaskun punaväri haalistui niiden kyljissä ja jätti ne kylmän kalpeiksi.
Katsottuna näistä vuorierämaista, joihin Ison Sankt Bernhardin solakin kuului, oli vuorenrinteitä kiipeävä yö kuin nousevaa vettä. Kun se viimein saapui Bernhardin luostarin muureille, oli tämä ahavoitunut, ilmojen runtelema rakennus kuin mikäkin Noakin arkki, jota synkät aallot kuljettivat mukanansa.
Pimeys, joka oli sivuuttanut muutamia muuleilla ratsastavia matkailijoita, oli näin ehtinyt luostarin muureille saakka, kun matkailijat yhä kiipeilivät vuorenrinnettä ylös. Samoin kuin hehkuvan kuuma päivä, jolloin he olivat pysähtyneet juomaan sulaneesta jäästä ja lumesta syntyneille vuoripuroille, oli jäähtynyt vuoriston ohentuneen kolean yöilman purevaksi pakkaseksi, samoin oli alempana liikkuvan tien kauneuskin muuttunut autiudeksi ja erämaaksi. Heidän tiensä oli nyt jyrkkä polku, jota rivissä etenevät muulit kapusivat, astuen paadelta paadelle aivan kuin nousten jättiläisraunioiden murtuneita portaita. Ei näkynyt ainoatakaan puuta eikä muutakaan kasvillisuutta kuin hiukan ruskeaa, kankeata sammalta, joka jäätyi kallionrakoihin. Mustuneet, puiset luurankokäsivarret tien varsilla viittasivat luostariin päin, aivan kuin lumeen hautautuneiden entisten matkailijain haamut kummittelisivat onnettomuutensa näyttämöllä. Jääpuikkojen reunustamat onkalot ja luolat, joita oli rakennettu pakopaikoiksi äkillisiltä myrskyiltä, kuiskailivat seudun uhkaavista vaaroista; valittava tuuli ajeli edellänsä alati liikkeellä olevia sumukiemuroita ja pilviä; ja lunta, vuoriston uhkaavaa vaaraa, jota vastaan kaikki varokeinot oli tähdätty, tulla tuiskutti kiivaasti.