»Olette väärässä», väitti tyttö vastaan. »Kävin siellä ollessamme viime kerralla Lontoossa. Menin sinne eräänä iltapäivänä, kun jätitte minut yksin. Ja minä kurkistin portilta sisään.»
»Sellaista raukkaa!» huudahti miss Wade äärettömän halveksivasti. »Senkö verran merkitsevätkin kaikki meidän keskustelumme, meidän toveruutemme, kaikki entiset valittelusi!»
»Siinä ei ollut mitään pahaa, että kurkistin portilta», sanoi tyttö.
»Näin ikkunoista, ettei perhe ollut kotona.»
»Miksi menit sen talon läheisyyteen?»
»Koska tahdoin nähdä sen. Koska tunsin, että olisi hauskaa taas nähdä se.»
Katsellessaan molempia toisiaan vastaan kääntyneitä kauniita kasvoja ymmärsi Clennam, että niiden molempien luonteiden täytyi herkeämättä raastaa ja kuluttaa toisiansa.
»Oh!» sanoi miss Wade, kylmästi siirtäen katseensa tytöstä, »eri asia on, jos tahdot nähdä sen paikan, jossa olit elänyt elämäsi ja josta minä sinut pelastin, koska olit päässyt selville siitä, millaista elämäsi siellä oli. Mutta onko tämä vilpittömyyttä, onko tämä uskollisuutta minua kohtaan? Näinkö suhtaudut yhteiseen asiaamme? Sinä et ole sen luottamuksen arvoinen, jota olen osoittanut sinulle. Sinä et ole sen ystävällisyyden ja hyväntahtoisuuden arvoinen, jota olen yhä suonut sinulle. Et ole koiraa parempi, ja viisainta olisi, että palaisit noiden ihmisten luo, jotka ovat kohdelleet sinua pahemmin kuin ruoskimalla.»
»Jos puhutte heistä noin vieraan kuullen, niin yllytätte minua asettumaan heidän puolellensa», sanoi tyttö.
»Palaa heidän luoksensa», tokaisi miss Wade, »palaa heidän luoksensa».
»Te tiedätte varsin hyvin», kivahti Harriet vuorostaan, »etten palaa heidän luoksensa. Tiedätte varsin hyvin, että olen luopunut heistä enkä milloinkaan voi, en tahdo enkä aio palata heidän luoksensa. Jättäkää siis heidät rauhaan, miss Wade.»