»Pidät heidän yltäkylläisyyttänsä parempana kuin niukempaa elämääsi täällä», vastasi toinen. »Sinä korotat heitä ja halvennat minua. Mitäpä muuta olisin voinut odottaa? Minun olisi pitänyt tietää se jo heti.»
»Asia ei ole niin», intti tyttö, kovasti punastuen, »ja te ette tarkoita mitä sanotte. Minä tiedän mitä tarkoitatte. Te soimaatte minua ja annatte salaa minun ymmärtää, ettei minulla ole ketään muuta, kenen puoleen kääntyä, kuin te. Ja koska minulla ei ole ketään muuta, kenen puoleen kääntyä, niin arvelette voivanne pakottaa minut tekemään tai jättämään tekemättä mitä ikinä tahdotte ja voivanne loukata minua kaikilla tavoin. Olette yhtä paha kuin hekin, tarkalleen. Mutta minä en tahdo tulla kesytetyksi enkä tahdo alistua. Sanon vielä kerran, että kävin katsomassa huvilaa, koska olen usein ajatellut, että tahtoisin nähdä sen vielä kerran. Kysyn vielä kerran kuinka he voivat, sillä pidin heistä ennen ja uskoin toisinaan, että he olivat hyviä minulle.»
Tämän jälkeen sanoi Clennam olevansa varma siitä, että he edelleenkin ottaisivat hänet ystävällisesti vastaan, jos hän vain joskus haluaisi palata.
»En ikinä!» huudahti tyttö kiihkeästi. »Sitä en milloinkaan tee. Kukaan ei tiedä sitä paremmin kuin miss Wade, vaikka hän pilkkaa minua, koska on tehnyt minut riippuvaiseksi itsestään. Ja minä tiedän niin olevan ja tiedän hänen olevan erittäin tyytyväisen saadessaan muistuttaa minulle sitä.»
»Varsin taitavasti kudottu valheverkko!» vastasi miss Wade yhtä kiukkuisesta kopeasti ja katkerasti, »mutta sittekin liian ohut peittääkseen sitä, minkä selvästi näen tässä. Minun köyhyyteni ei kestä kilpailussa heidän rahojensa kanssa. Parasta palata heti vain, parasta palata heti vain, niin pääsee siitä!»
Arthur Clennam katseli heitä heidän seistessään siinä parin askeleen päässä toisistaan ahtaassa hämärässä huoneessa, kumpikin kopeasti hellien omaa vihaansa, kumpikin jäykän itsepintaisena raastaen ja kiusaten omaansa ja toisen sydäntä. Hän mainitsi jotakin poislähdöstä, mutta miss Wade taivutti vain hiukan päätänsä, ja Harriet, teeskennellen kurjan orjan ja palvelijan nöyryyttä (mutta uhkamielisenä silti), oli olevinaan liian alhainen huomattavaksi tai huomatakseen itse mitään.
Clennam astui pimeitä kiemurtelevia portaita alas pihaan; ja hänen mieltänsä painoi entistä raskaammin vaikutelma, joka siihen oli laskeutunut hänen katsellessaan elottoman muurin varjoa, elottomia pensaita, kuivunutta suihkukaivoa ja särkynyttä kuvapatsasta. Mietiskellen eri puolilta tässä talossa kuulemaansa ja näkemäänsä samoin kuin onnistumattomia pyrkimyksiänsä päästä hävinneen epäilyttävän olion jäljille, palasi Clennam Lontooseen ja Englantiin samalla laivalla, jolla oli tullutkin. Matkalla avasi hän paperikäärön ja luki sen, mitä seuraavassa luvussa kerrotaan.
SEITSEMÄSKUUDETTA LUKU
Itsekiduttajan tarina
Onnettomuudekseni en ole typerä. Varhaisesta lapsuudestani saakka olen keksinyt sen, mitä ympäristöni on luullut salavansa minulta. Jos minua aina olisi voitu pettää ja pimittää, sen sijaan että aina pääsin totuuden perille, niin olisin voinut elää yhtä rauhallista ja rattoisaa elämää kuin useimmat pöllöpäät.