Lapsuuteni kului isoäidin luona, se on: eräs nainen edusti tätä omaista ja otti itselleen tuon nimen. Hänellä ei ollut oikeutta siihen, mutta minä — joka kuitenkin olin siinä määrin typerä — en epäillyt häntä. Hänellä oli luonansa muutama oman perheensä lapsia ja muutamia vieraita. Kaikki olivat tyttöjä, yhteensä kymmenen minut mukaan lukien. Me asuimme kaikki yhdessä, ja meidät kasvatettiin yhdessä.
Lienen ollut noin kaksitoistavuotias, kun aloin huomata kuinka nämä tytöt kaikin tavoin pyrkivät kohtelemaan minua suojelevasti. Minulle kerrottiin, että olin orpo. Meidän joukossamme ei ollut muita orpoja, ja minä huomasin (siinä oli ensimmäinen haitta siitä, etten ollut typerä), että he olivat minulle ystävällisiä vain loukkaavasta säälistä, oman ylemmyytensä tunnossa. En luottanut näihin huomioihin heti harkitsematta. Koettelin heitä usein. Oli melkein mahdotonta saada heitä riitelemään kanssani. Jos joskus onnistuin jonkun kanssa, niin saatoin olla varma siitä, että hän palasi tunnin tai parin kuluttua luokseni ja alkoi lepytellä minua. Minä ärsytin heitä alituisesti enkä tiedä heidän milloinkaan odottaneen, että minä alkaisin hieroa sovintoa. He antoivat minulle aina anteeksi turhamaisuudessaan ja alentuvaisuudessaan. Aikuisten pienoiskuvia!
Yksi heistä oli minun valittu ystävättäreni. Rakastin tätä typerää houkkaa intohimoisesti, mitä hän ei ansainnut vähääkään, enkä voi muistella tätä kiintymystäni tuntematta häpeää, vaikka olinkin lapsi vain. Hänellä oli, kuten he sanoivat, herttainen ja hellä luonne. Hän osasi jaella ja jakelikin kauniita katseita ja helliä hymyilyjä jokaiselle. Luulen, ettei talossa ainoakaan paitsi minua tiennyt, että hän teki niin loukatakseen ja katkeroittaakseen minun mieltäni!
Kaiken uhallakin pidin tästä arvottomasta tytöstä niin paljon, että elämäni sen kautta kävi levottomaksi ja myrskyiseksi. Minua nuhdeltiin ja soimattiin alituisesti siitä että muka »kiusasin» häntä, toisin sanoen, että nuhtelin häntä hänen uskottomuudestaan ja itketin häntä, kun näytin osaavani lukea hänen sydämensä ajatukset. Kaikesta huolimatta rakastin häntä uskollisesti ja kerran menin hänen kanssaan hänen kotiinsa lomaa viettämään.
Hän oli kotona pahempi kuin koulussa. Hänellä oli joukoittain serkkuja ja tuttavia, ja meillä oli tanssiaisia hänen kodissaan ja kävimme tanssiaisissa muiden kodeissa, ja sekä kotona että kylässä kidutti hän minua sietämättömästi. Hänen pyrkimyksenänsä oli saada heidät kaikki rakastumaan häneen — tehdäkseen minut hulluksi mustasukkaisuudesta; hän oli tuttavallinen ja hyvissä väleissä kaikkien kanssa — tehdäkseen minut hurjaksi kateudesta. Kun jäimme kahden makuuhuoneeseemme iltaisin, soimasin häntä ja sanoin selvästi näkeväni hänen mielensä alhaisuuden; ja silloin hän itki itkemistänsä ja sanoi minua julmaksi, jolloin suljin hänet syliini pitäen häntä siinä aamuun saakka ja rakastaen häntä yhä yhtä paljon kuin ennenkin ja tuntien usein, että mieluummin kuin kärsin sillä tavalla pitelisin häntä sylissäni ja vaipuisin virran pohjaan — jossa yhä syleilisin häntä senkin jälkeen kun olisimme molemmat kuolleet.
Mutta tämä loppui, ja minä tunsin helpotusta. Perheessä oli täti, joka ei pitänyt minusta. Epäilen tokko heistä kukaan piti minusta; en minä sitä erikoisesti halunnutkaan, sillä sydämeni riippui vain tuossa ainoassa. Täti oli nuori nainen, jolla oli tapana totisin silmin tarkata minua. Hän oli häpeämätön nainen ja katseli minua peittelemättömän säälivästi. Erään tällaisen äsken kuvaamani yön jälkeen menin kasvihuoneeseen ennen aamiaista. Charlotte (se oli petollisen nuoren ystävättäreni nimi) oli mennyt alas ennen minua, ja minä kuulin sisään astuessani tädin puhuvan hänelle minusta. Jäin paikalleni lehvistön suojaan ja kuuntelin.
Täti sanoi: »Charlotte, miss Wade kiduttaa sinut hengiltä, eikä se saa jatkua.» Toistan sanasta sanaan, mitä kuulin.
No mitä hän vastasi? Sanoiko hän: »Minähän kidutan hänet hengiltä, minä kun pidän häntä piinapenkissä ja olen hänen teloittajansa, vaikka hän joka ilta vakuuttaa pitävänsä minusta uskollisesti, huolimatta siitä, että hän tietää, kuinka minä kohtelen häntä?» Sanoiko hän niin? Ei; ensimmäinen muistettava kokemukseni oli yhtäpitävä sen kanssa, millaiseksi tunsin hänet, ja entisten kokemusteni kanssa. Hän alkoi nyyhkyttää ja itkeä (hankkiakseen tätinsä myötätunnon) ja sanoi: »Rakas täti, hänellä on niin vaikea, onneton luonto; toiset tytöt koulussa, paitsi minua, koettavat kaikkensa parantaakseen sitä, kaikki me panemme parastamme.»
Tämän jälkeen täti hyväili häntä, ikäänkuin hän olisi sanonut jotakin ylevää eikä halpaa ja vilpillistä, ja kannatti edelleen tuota inhoittavaa teeskentelyä sanomalla: »Mutta kaikella on järjelliset rajansa, kultaseni, ja minä huomaan, että tämä onneton tyttöparka tuottaa sinulle herkeämätöntä ja hyödytöntä surua kuin tällainen muuten hyvä pyrkimys oikeastaan kannattaisi.»
Onneton tyttöparka tuli piilostaan, kuten voitte arvata, ja sanoi: »Lähettäkää minut kotiin.» En enää sanonut heille kummallekaan enkä kenellekään koko talossa muuta kuin: »Lähettäkää minut kotiin, muuten kävelen sinne yksin yötä päivää!» Kun tulin kotiin, sanoin otaksutulle isoäidilleni, että ellei minua lähetetty täydentämään kasvatustani jonnekin muualle ennenkuin tuo tyttö ja kaikki muut palaisivat, polttaisin silmäni heittäytymällä tuleen mieluummin kuin sietäisin katsella heidän vilpillisiä kasvojansa.