»Haluan erota toimestani kuukauden kuluttua», ilmoitti hovimestari.
»Mr Merdle on tehnyt itsemurhan.»
»Sir», sanoi hovimestari, »se on hyvin epämiellyttävää minun asemassani olevalle, se kun saattaa herättää ennakkoluuloja, ja sentähden haluan jättää paikkani nyt heti».
»Ellette ole järkytetty, niin ettekö edes ihmettele, mies?» kysyi lääkäri.
Hovimestari vastasi, pää pystyssä ja tyynesti, nämä muistettavat sanat: »Sir, mr Merdle ei milloinkaan ollut herrasmies, eikä mikään herrasmiehelle sopimaton teko hänen puoleltaan hämmästytä minua. Voinko lähettää luoksenne jonkun tai annanko ennen lähtöäni joitakin määräyksiä asioista, joita mahdollisesti tahdotte saada toimitetuiksi?»
Kun lääkäri, suoritettuaan tehtävänsä yläkerrassa, yhtyi lakiin kadulla, ei hän maininnut keskustelustaan mrs Merdlen kanssa muuta kuin ettei hän vielä ollut kertonut tälle kaikkea, mutta että sen, mitä mrs Merdle oli saanut kuulla, hän oli kestänyt erinomaisesti. Laki oli käyttänyt vapaa-aikansa kadulla rakentaakseen erittäin ovelan ansan, jolla aikoi pyydystää koko lautakunnan yhdellä haavaa; saatuaan tämän asian selväksi hän omisti koko huomionsa viime tapahtumalle, ja he kävelivät hiljalleen kotiin pohtien sitä joka puolelta. Ennen eroamistansa lääkärin ovella katsahtivat molemmat aurinkoiselle aamutaivaalle, jota kohden muutamien varhaisten valkeiden savu ja muutamien aamunvirkkujen kulkijoiden hengitys ja äänet rauhallisesti kohosivat, ja käänsivät sitten katseensa suunnatonta kaupunkia kohti ja arvelivat, että jos kaikki sadat ja tuhannet, nyt kerjäläisiksi joutuneet, jotka vielä lepäsivät unen helmoissa, vain aavistaisivat sen, mistä he molemmat puhuivat, sen perikadon, joka heitä uhkasi, niin mikä huuto kohoaisikaan taivaalle yhtä ainoata kurjaa sielua vastaan!
Tieto suuren miehen kuolemasta levisi hämmästyttävän nopeasti. Ensiksi hän kuoli kaikista niistä taudeista, joista ei milloinkaan ollut saatu selvää, ja useista upouusista taudeista, joita valon nopeudella keksittiin ja levitettiin tämän tapahtuman johdosta. Hän oli lapsuudestaan saakka potenut pöhötautia taikka perinyt isoisältään suuren määrän vettä rintaonteloonsa; hänen oli kahdeksantoista vuoden aikana täytynyt jok'ikinen aamu alistua leikkaukseen, hänen ruumiissaan oli tärkeitä suonia räjähdellyt kuin raketit, hänellä oli ollut vikaa keuhkoissa, hänellä oli ollut vikaa sydämessä, hänellä oli ollut vikaa aivoissa. Viisisataa henkilöä, jotka istuutuivat suuruksellensa täysin tietämättöminä tapahtumasta, uskoivat, lopettaessaan ateriansa, että he henkilökohtaisesti ja yksityisesti tiesivät lääkärin sanoneen mr Merdlelle: »Te voitte odottaa jonakin päivänä sammuvanne kuin kynttilänsydän», ja mr Merdlen vastanneen lääkärille: »Ihminen kuolee vain kerran.» Noin yhdentoista aikaan aamupäivällä alkoi aivosairaus voittaa kaikki muut otaksumat, ja kahdentoista tienoilla se oli selvästi määritelty »liikarasitukseksi».
Liikarasitus olisi täydellisesti tyydyttänyt yleistä mielipidettä ja se näytti niin miellyttäneen kaikkia, että se olisi pysynyt vallassa koko päivän, ellei laki noin puoli kymmenen aikoihin olisi kuljettanut tietoa tapahtuman todellisesta kulusta oikeushoviin. Tästä johtui, että kello yhden tienoilla alettiin koko Lontoossa yleisesti kuiskailla, että mr Merdle oli tehnyt itsemurhan. Liikarasitus-otaksumasta ei suinkaan silti luovuttu, vaan se muuttui entistä mieluisemmaksi. Liikarasitus oli siveellisen pohdinnan esineenä miltei joka kadulla. Kaikki, jotka olivat yrittäneet tehdä rahaa eivätkä olleet kyenneet siihen, sanoivat: »Siinä nyt näette! Kohta kun antaudutte kokoamaan rikkauksia, sairastutte liikarasituksesta.» Laiskurit käyttivät sitä hyväkseen ja sanoivat: »Katsokaa kuinka käy, kun aina vain aherratte, aherratte, aherratte! Itsepintaisesti teette työtä, teette sitä ylenmäärin, liikarasitus yllättää teidät, ja te olette mennyttä miestä!» Tätä johtopäätelmää kannatettiin laajoissa piireissä, muttei missään hartaammin kuin nuorten kirjurien ja liikeosakasten keskuudessa, joita ei milloinkaan ollut uhannut vähimmänkään liikarasituksen vaara. Yhdestä suusta selittivät nämä hurskaasti, että he toivoivat elämänsä iän muistavansa tämän varoituksen ja voivansa järjestää elämänsä niin, että välttäisivät liikarasitusta ja siten saisivat elää monta vuotta ystäviensä ilona.
Mutta pörssiaikana alkoi liikarasitus hälvetä ja kaameita kuiskailuja kuhisi ilmassa joka suunnalla. Aluksi ne olivat heikkoja ja epämääräisiä, epäilivät vain tokko mr Merdlen rikkaus osoittautuisi niin suureksi kuin oli otaksuttu, eikö sen rahaksimuutto tuottaisi hetkellistä vaikeutta ja eikö ihmeellinen pankki joksikin aikaa (esim. kuukaudeksi) lakkauttaisi maksujansa. Kuiskailujen käydessä äänekkäämmiksi, kuten ne tekivät joka hetki, muuttui sävy samalla uhkaavammaksi. Hän oli kohonnut tyhjästä, ilman minkäänlaista havaittavaa luonnollista kehitystä ja edistystä; hän oli sittenkin ollut vain alhainen, tietämätön mies; hän oli ollut luihusilmäinen mies, joka ei katsonut ketään suoraan silmiin; kaikenkaltaiset ihmiset olivat kannattaneet ja suosineet häntä aivan käsittämättömällä tavalla; hänellä ei ollut milloinkaan ollut itsellään rahoja, hänen yrityksensä olivat olleet äärimmäisen kevytmielisiä, ja hän oli tuhlannut suunnattomasti rahaa. Samassa määrin kuin päivä painui iltaa kohden, kohosi huhu äänekkäämmäksi ja uhkaavammaksi. Hän oli jättänyt kirjeen kylpylään lääkärillensä ja tämä oli saanut sen, ja kirje esitettäisiin huomenna ruumiintarkastus-tilaisuudessa ja sävähtäisi kuin salama niiden lukemattomien niskaan, joita Merdle oli pettänyt. Iso joukko kaikensäätyisiä ihmisiä joutuisi perikatoon hänen vararikkonsa kautta; oli vanhuksia, jotka koko ikänsä olivat eläneet hyvissä varoissa ja joille nyt ei jäisi muuta turvapaikkaa kuin köyhäintalo, jossa saisivat loppuikänsä katua luottamustaan mr Merdleen; tämä mahtava roisto oli tuhonnut tuhansien naisten ja lasten tulevaisuuden. Jokaista hänen loistaviin pitoihinsa osaaottanutta pidettäisiin hänen rikostoverinaan lukemattomien kotien tuhoamisessa; nöyräselkäiset rikkaudenpalvelijat, jotka olivat olleet mukana suitsuttamassa hänelle, olisivat mieluummin voineet suoraan palvoa itse paholaistakin. Näin huhu, kasvaen ja kohoten yhä äänekkäämmäksi jokaiselta vahvistavalta lisäpiirteeltä, jokaiselta uudelta iltalehtien painokselta, paisui illan tullen sellaiseksi kohinaksi, että olisi voinut kuvitella Paavalin kirkon ulkoparvekkeella seisovan yksinäisen tähystäjän huomaavan, kuinka ilma oli täynnänsä kiihkeätä Merdle-nimen mainintaa ja siihen liittyviä kirouksia ja inhon ilmauksia.
Sillä niihin aikoihin tiedettiin, että mr Merdle-vainajan sairaus oli ollut vain ryöstöä ja petkutusta. Hän, niin laajalle levinneen palvonnan saastainen esine, joka oli ollut mukana ylhäisten miesten juhlissa, istunut ylimmällä orrella hienojen naisten pidoissa, kukistanut ylhäisten ylpeyden ja säätykopeuden, joka oli hieronut ministerin kanssa kauppaa verukeviraston eri toimista, joka kymmenen tai korkeintain viidentoista vuoden aikana oli vastaanottanut useampia ansiontunnustuksia ja kunnianosoituksia kuin Englannissa oli jaettu vähintäin kahdensadan vuoden aikana rauhallisille kansan hyväntekijöille ja heidän muistoansa kunnioittaville laitoksille ja teoksille — hän, tämä loistava ihme, tämä uusi tähti, jota viisaat miehet seurasivat tuoden lahjojansa, kunnes se pysähtyi erään kylpyammeen pohjalla viruvan ruumiin kohdalle ja hävisi — hän oli yksinkertaisesti vain suurin petturi ja suurin varas, joka milloinkaan on pelastunut kaleereista.