Ateria oli päättynyt, ja hän veti puhuessaan tuolinsa pöydän äärestä ja meni entiselle paikalleen tulen eteen. Koska pöydässä melkein joka paikassa oli hyvin kylmä, siirtyivät muutkin vieraat tulen ääreen aikoen perinpohjin lämmitellä itseään ennenkuin menisivät levolle. Isäntä, pöydästä noustaessa, kumarsi kaikille, toivottaen hyvää yötä, ja vetäytyi pois. Mutta ensin kysyi mielistelevä matkustaja häneltä, voisivatko he saada kuumennettua viiniä; isännän vastattua myöntävästi ja lähetettyä sitä kohta senjälkeen sisään, otti tämä matkustaja, istuen ryhmän keskellä ja parhaassa paahteessa, tehtäväkseen tarjoilla sitä muille.
Tällöin nuorempi nuorista neideistä, joka oli istunut hiljaisena pimeässä nurkassaan (takkavalkea oli synkän huoneen päävalaistuksena, sillä lamppu paloi himmeänä ja savuavana) ja tarkkaan kuunnellut, mitä poissaolevasta nuoresta rouvasta sanottiin, hiipi ulos. Hiljaa suljettuaan oven hän oli kahden vaiheilla minne kääntyä, mutta hetken epäröityään kaikuvissa käytävissä ja sokkeloisilla teillä hän saapui eräässä pääkäytävän mutkassa olevaan huoneeseen, jossa palvelijat olivat illallisella. Heiltä hän sai lampun ja ohjauksen nuoren rouvan huoneeseen.
Se oli yläkerrassa, jonne johtivat leveät portaat. Siellä täällä oli valkoisessa, autiossa seinässä rautaristikko, ja kulkiessaan niiden ohi hän ajatteli, että paikka muistutti vankilaa. Rouvan huoneeseen tahi koppiin johtava kaariovi oli raollaan. Naputettuaan pari kolme kertaa saamatta vastausta, hän työnsi sen hiljaa auki ja katsoi sisään.
Nuori rouva makasi silmät ummessa vuoteellaan, verhona huopia ja peittoja, joihin hänet oli kylmän varalta kääritty, kun hän oli vironnut taintumuksestaan. Himmeä lamppu syvässä ikkunakomerossa ei kyennyt valaisemaan holvikattoista huonetta. Vierailija astui arasti vuoteen ääreen ja kysyi hiljaa kuiskaten: »Voitteko paremmin?»
Rouva oli nukahtanut, ja kuiskaus oli liian hiljainen herättääkseen häntä. Vierailija jäi seisomaan ihan hiljaa ja katseli häntä tarkkaavasti.
»Hän on hyvin kaunis», sanoi hän itsekseen. »En ole milloinkaan nähnyt näin kauniita kasvoja. Oi kuinka erilaiset kuin minun!»
Oli omituista sanoa niin, mutta sillä oli jokin salainen merkitys, sillä hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.
»Olen varmaan oikeassa. Tiedän, että juuri tästä nuoresta naisesta hän puhui silloin illalla. Voin helposti erehtyä muussa, mutten tässä, en tässä.»
Rauhallisesti ja hellävaroen pyyhkäisi hän irtonaisen kiharan nukkujan poskelta ja kosketti sitte hänen kättänsä, joka lepäsi peitolla.
»Katselen mielelläni häntä», kuiskasi hän itsekseen. »Tahtoisin mielelläni tietää, mikä on niin miellyttänyt häntä.»