Sattui monena päivänä pahallakin säällä, että oli mahdollista liikkua ulkona. Heillä oli tapana luoda pieni polku lumeen ja kävellä siinä.
»Mutta tila», intti harmaatukkainen herra. »Se on kovin pieni, kovin — hm — rajoitettu.»
Monsieur ehkä suvaitsi muistaa, että vuoristossa oli turvapaikkoja, joissa oli käytävä ja joihin myös oli luotava tie.
Monsieur yhä väitti, että tila oli — hm — kovin — hm — ahdas ja rajoitettu.- Ja enemmänkin vielä: elämä oli aina yhtä ja samaa, yhtä ja samaa.
Puolustelevasti hymyillen nousi isäntä hiljaisesta pöydästä ja kohautti hiljaisesti hartioitaan. Se oli totta, vastasi hän, mutta sallittakoon hänen huomauttaa, että melkein kaikkia asioita saattoi katsoa eri puolilta. Monsieur ja hän katsoivat heidän poloista elämäänsä täällä eri näkökannoilta. Monsieur ei ollut tottunut rajoitukseen.
»Minä — hm — niin, aivan oikein», vastasi harmaatukkainen herra. Tämä perustelu näytti kerrassaan järkyttävän häntä.
Monsieur, englantilainen matkailija, joka saattoi matkustaa mukavasti, jolla varmaankin oli rikkautta, ajoneuvoja, palvelijoita —
»Tietysti, tietysti! Epäilemättä», myönsi herrasmies.
Monsieur ei helposti voinut asettua sellaisen henkilön asemaan, jolla ei ollut mahdollisuutta päättää: huomenna menen sinne ja ylihuomenna sinne; nyt nousen tuon aidan yli ja nyt laajennan noita rajoja. Monsieur ei kenties voinut ymmärtää, kuinka luonto mukautuu tällaiseen välttämättömyyden pakosta.
»Se on totta», vastasi monsieur. »Älkäämme — hm — enää puhuko tästä. Olette — hm — aivan oikeassa, epäilemättä. Jättäkäämme tämä asia sikseen.»