Taiteilija sekaantui taas keskusteluun, ennenkuin toinen ehti vastata.
»Ettekö tiedä», kysyi hän kylmästi pöydän poikki toveriltaan, »ettei kenelläkään muulla kuin salakuljettajilla ole talvella minkäänlaista asiaa tänne?»
»Totta vie! En, sitä en ole milloinkaan kuullut.»
»Niin se on. Ja koska he hyvin tuntevat ilmojen merkit, eivät he hanki työtä koirille — ne ovatkin kuolemaisillaan sukupuuttoon — vaikka tämä majatalo onkin heille sopivalla paikalla. Perheensä nuoren väen he kuuluvat tavallisesti jättävän kotiin. Mutta tämä on suuri ajatus!» huudahti taiteilija, odottamatta innostuen. »Se on ylevä ajatus! Se on maailman hienoimpia ajatuksia ja voi saada ihmisen vuodattamaan kyyneleitä, kautta Jupiterin!» Sitten kävi hän erittäin tyynesti vasikanpaistinsa kimppuun.
Hänen puheensa oli pohjaltaan niin pilkallisen ristiriitaista, että se särähti ilkeästi kuulijan korvaan, vaikka puhujan käytös oli hienostunutta ja ulkomuoto hauska ja vaikka hän niin taitavan huomaamattomasti sivuutti sen ivallisen puolen, että henkilön, joka ei täydellisesti taitanut englanninkieltä, oli mahdoton ymmärtää sitä ja ymmärtäessäänkään suuttua siitä: niin huolettomasti ja rauhallisesti se lausuttiin. Lopetettuaan paistinsa yleisen hiljaisuuden vallitessa, kääntyi puhuja taas ystävänsä puoleen.
»Katsokaa», sanoi hän äskeiseen tapaansa, »tätä herrasmiestä isäntäämme, joka ei vielä ole elämänsä kukkulalla ja joka näin arvokkaasti ja kohteliaan ystävällisesti ja vaatimattomasti isännöi pöydässämme! Käytös kuin kruunupäisellä! Aterioikaa Lontoon loordimayorin kanssa (jos voitte saada kutsun) ja vertailkaa. Tämä ystävämme, jolla on hienoimmat kasvot, mitä milloinkaan olen nähnyt, piirteiltään täydelliset, luopuu työteliäästä elämästään ja tulee tänne ylös, en tiedä monenko jalan korkeuteen vedenpinnasta laskien, ilman muuta tarkoitusta (paitsi nauttiakseen, toivoakseni, luostarin mainiosta ruokasalista) kuin pitääkseen majataloa meidän kaltaisillemme toimettomille köyhille raukoille ja esittääkseen laskun omalletunnollemme. Eikö se ole kaunis uhraus! Mikä voisi olla liikuttavampaa! Pitäisikö meidän halveksia tätä paikkaa siksi, etteivät sen puupulloja kaulassaan kantavat viisaat koirat kahdeksaan, yhdeksään kuukauteen pelasta ketään mielenkiintoiselta näyttävää matkamiestä. Eihän toki! Siunattu paikka tämä on! Suurenmoinen, kunniakas paikka!»
Harmaatukkaisen herran, etevimmän seuran päämiehen rinta oli jo kohonnut ikäänkuin hän ei suinkaan olisi ollut suostuvainen laskettavaasi köyhien raukkojen joukkoon. Tuskin oli taiteilija vaiennut, kun hän itse alkoi puhua erinomaisen arvokkaasti, ikäänkuin hän tuntisi asiakseen esiintyä ensimmäisenä joka paikassa ja nyt olisi hetkeksi laiminlyönyt velvollisuutensa.
Painavasti lausui hän mielipiteenään isännälle, että tämän elämä täällä talvisin mahtoi olla kovin autiota ja yksinäistä.
Isäntä myönsi monsieurille, että se kyllä oli hiukan yksitoikkoista.
Ilma oli pitemmän aikaa vaikeata hengittää, pakkanen oli ankara.
Vaadittiin nuoruutta ja voimaa sen kestämiseen. Mutta kun oli sitä ja
taivaan siunausta —
Niin, aivan niin. »Mutta teljettynä oleminen», sanoi harmaatukkainen herrasmies.