»Uneksin juuri ennen heräämistäni kodista. Vanhasta kodista, tarkoitan, ennenkuin menin naimisiin.»
»Ja ennenkuin olitte näin kaukana sieltä.»
»Olen ollut paljoa kauempanakin siitä; mutta silloin toin aina parhaan osan mukanani enkä kaivannut mitään. Tunsin itseni yksinäiseksi nukahtaessani äsken ja kaipasin sitä hiukan ja sentähden vaelsin sinne unissani.»
Hänen äänessään oli surumielistä hellyyttä ja kaipausta, joka pidätti toista katsomasta häneen juuri sillä hetkellä.
»Omituinen sattuma vie meidät viimein yhteen tämän vaipan alle, jonka kääritte ympärilleni», sanoi vierailija hetken äänettömyyden jälkeen, »sillä tiedättekö, olen etsinyt teitä jonkun aikaa».
»Etsinyt minua?»
»Minulla on täällä pieni kirje, joka minun piti antaa teille tavattuani teidät. Tässä se on. Ellen suuresti erehdy, on se osoitettu teille. Eikö olekin?»
Nuori rouva otti sen, vastasi myöntäen ja luki. Hänen vierailijansa katseli häntä hänen lukiessaan. Hän punastui hiukan painaessaan huulensa vieraansa poskelle ja puristaessaan hänen kättänsä.
»Se nuori rakas ystävätär, jonka hän tässä esittää minulle, saattaa joskus olla minulle lohdutuksena, sanoo hän. Hän on todella ollut minulle lohdutuksena jo ensi kertaa tavatessamme.»
»Kenties ette», kysyi vierailija empien, »kenties ette tunne tarinaani?
Ehkei hän milloinkaan kertonut teille tarinaani?»