»Ellette ole vieläkin itsepintaisempi ja taipumattomampi kuin miksi minä tunnen teidät», keskeytti mr Flintwinch, »niin menettelisitte viisaammin, jos antaisitte mr Rigaudin, mr Blandoisin, mr Beelsebubin kertoa sen omalla tavallaan. Mitäpä se merkitsee, kun hän kuitenkin tietää asian?»
»Hän ei suinkaan tiedä kaikkea.»
»Hän tietää kaikki, mitä hän haluaa tietää», intti mr Flintwinch.
»Hän ei tunne minua!»
»Mitä luulette hänen piittaavan teistä, te itserakas ihminen?» vastasi mr Flintwinch.
»Minä sanon teille, Flintwinch, että tahdon puhua. Sanon teille, kun kerta olemme joutuneet tällaiseen tilanteeseen, että tahdon kertoa koko asian itse, omalla tavallani ja omalta kannaltani. Mitä! Enkö minä ole kärsinyt mitään tässä huoneessa, enkö ole kieltäytynyt, enkö ole ollut vankina tässä, niin että minun nyt pitäisi lopuksi alentua katselemaan itseäni tuollaisessa kuvastimessa. Katsokaa häntä! Kuunnelkaa häntä! Vaikka teidän vaimonne olisi sata kertaa niin kiittämätön kuin hän on ja vaikka minulla olisi tuhat kertaa vähemmin toivoa saada hänet vaikenemaan, jos voisin saada tuon miehen suun tukituksi, niin kertoisin sen mieluummin itse kuin sietäisin kuulla hänen kertovan.»
Rigaud työnsi tuolinsa hiukan taaksepäin, oikaisi säärensä suoraan eteenpäin ja istui sitte käsivarret ristissä hänen edessään.
»Te ette tiedä», jatkoi mrs Clennam kääntyen hänen puoleensa, »mitä merkitsee tulla vakavasti ja ankarasti kasvatetuksi. Minut kasvatettiin sillä tavalla. Minun nuoruuteni ei kulunut syntisessä ilossa ja huveissa, vaan terveellisen kurin, rangaistusten ja pelon alla. Sydämemme turmelus, tekojemme synnillisyys, elämäämme painava kirous ja sitä ympäröivät kauhut — siinä lapsuuteni ilmapiiri. Se kehitti luonteeni ja sai minut inhoamaan pahantekijöitä. Kun vanha Gilbert Clennam kosi minua isältäni orvoksi jääneelle veljenpojallensa, teroitti isäni mieleeni, että hänen kasvatuksensa oli ollut samanlainen kuin minun, yhtä ankara ja vakava. Hän kertoi minulle, että paitsi sitä ankaraa kuria, jossa hänen sieluansa oli pidetty, hän oli asunut ankaran yksinkertaista elämää viettävässä kodissa, jossa remu ja huvittelu olivat tuntemattomia ja jossa joka päivä oli edellisensä kaltainen, täynnä työtä ja raadantaa. Sain myös tietää, että hän oli ollut iältään mies jo kauan ennenkuin hänen setänsä oli tunnustanut hänet sellaiseksi ja että kouluajoilta siihen päivään saakka hänen setänsä talo oli ollut hänelle pyhäkkönä, joka suojasi häntä jumalattomuuden ja paheellisen elämän tartunnalta. Mutta kun sitten, vuoden naimisissa oltuamme, havaitsin, että mieheni samoihin aikoihin, jolloin isäni oli näin puhunut hänestä, oli rikkonut Herraa vastaan ja häväissyt minua pitämällä minun sijallani syntistä naikkosta — kun näin tapahtui, oliko epäilemistäkään, että minut oli valittu tekemään tämä paljastus ja rankaisemaan tätä kadotuksen lasta? Olisiko minun kädenkäänteessä pitänyt luopua — ei kärsimäni vääryyden kostosta — mikäpä minä olen! — vaan inhosta syntiä kohtaan ja taistelusta sitä vastaan, kuten minut oli kasvatettu?»
Hän laski vapisevan kätensä pöydällä olevan kellon päälle.
»Ei. 'Et saa unohtaa.' Nämä alkukirjaimet ovat kellon sisässä nyt ja olivat siinä silleinkin. Minut oli valittu löytämään se vanha kirje, johonka ne viittasivat, ja se ilmaisi minulle niiden merkityksen ja kenen työtä ne olivat ja miksi ne oli piirretty; mieheni säilytti niitä kellon kera salaisessa laatikossa. Ellei minua olisi kutsuttu, ei tätä paljastusta olisi tehty. 'Et saa unohtaa.' Se puhui minulle kuin ääni synkästä pilvestä. Et saa unohtaa tätä kuolemansyntiä, et saa unohtaa määrättyä paljastusta ja sovittaa kärsimystä. Omaako syntiäni minun piti muistaa? Omaako? Minähän olin vain välikappale ja palvelija. Mitäpä valtaa minulla saattoi olla heihin paitsi sitä, että he olivat sidotut syntinsä kahleisiin ja luovutetut minulle rangaistaviksi!»