Enemmän kuin neljäkymmentä vuotta oli kulunut tämän päättävän naisen harmaantuneen pään yli siitä ajasta, jota hän nyt muisteli. Enemmän kuin neljäkymmentä vuotta, joiden kuluessa hän oli taistellut ja tuskaillut sitä hiljaista ääntä vastaan, joka oli kuiskannut, että antoipa hän kostonhimoiselle ylpeydelleen ja vihallensa minkä nimen tahansa, niin ei mikään ajassa eikä iäisyydessä voinut muuttaa niiden luonnetta ja laatua. Ja kuitenkin näiden neljänkymmenen vuoden vierittyä ja Nemesiksen saavuttua ja tuijottaessa häneen tarrautui hän yhä entiseen jumalattomaan ajatustapaansa kääntäen kieroon luomakunnan järjestyksen ja puhaltaen oman henkensä Luojasta tekemäänsä savikukkoon. Totisesti matkamies saa kaukaisilla mailla nähdä monta hirviömäistä epäjumalaa, mutta niin julkeata ja karkeata ja hämmästyttävää jumalallisen luonteen väännöstä, kuin minkä me maan matoset teemme siitä oman kuvamme, omien alhaisten intohimojemme mukaan, ei ihmissilmä missään tapaa.
»Kun sitten pakotin mieheni luovuttamaan tuon naisen minulle, ilmaisemaan hänen nimensä ja oleskelupaikkansa», jatkoi mrs Clennam vihanpurkaustansa ja puolusteluaan, »kun syytin tätä naista ja hän, peittäen kasvonsa, vaipui jalkojeni juureen, niin itse kärsimääni vääryyttäkö sillä kostin, omastako puolestani silloin soimasin häntä? Eivätkö ne, jotka ennen muinoin valittiin menemään paheellisten kuninkaiden luokse syyttämään heitä — eivätkö he olleet vain välikappaleita ja palvelijoita? Ja enkö minäkin, arvoton ja kaukana heidän ulkopuolellansa, enkö minäkin ollut saanut tehtäväkseni syyttää ja rangaista syntisiä? Kun hän vetosi nuoruuteensa ja puolisoni kurjaan, kovaan elämään (siksi hän nimitti niin hyveellistä kasvatusta, jonka mieheni oli saattanut häpeään) ja heidän jumalattomaan, salaiseen vihkimykseensä ja siihen hädän ja häpeän kauhuun, joka oli vallannut heidät, kun he ensin saivat tietää, että minut oli valittu aseeksi heitä rankaisemaan, ja rakkauteensa (hän sanoi todella tuon sanan, viruessaan jaloissani), jonka tähden hän oli luopunut puolisostani ja jättänyt hänet minulle — minunko viholliseni siinä virui jalkojeni astinlautana, minunko vihani sanat panivat hänet värisemään ja voihkimaan? Minun ansiokseni ei ole luettava tätä voimaa eikä tätä valtaa vaatia synninsovitusta!»
Monta vuotta oli tullut ja taas mennyt siitä ajasta, jolloin hän oli kyennyt vapaasti liikuttamaan edes sormiansa; mutta merkillistä kyllä hän oli jo pari kolmekin kertaa lyönyt nyrkkinsä voimakkaasti pöytään, ja nyt lausuessaan nämä sanat hän kohotti käsivartensa suoraksi ilmaan ikäänkuin tämä liike olisi ollut hänelle perin tavallinen.
»Ja mikä sovitus vaadittiin hänen sydämensä kovuuden ja sielunsa turmeluksen vuoksi? Minäkö kostonhaluinen ja leppymätön? Saattaa näyttää siltä teidän kaltaisistanne, jotka ette tiedä mitään oikeudesta ja vanhurskaudesta ettekä muusta kutsumuksesta kuin saatanan. Naurakaa vain, mutta minä tahdon, että minut tunnetaan sellaiseksi, jollainen itse tiedän olevani ja jollaiseksi Flintwinch tuntee minut, vaikkapa onkin puhe vain teistä ja tästä puolihupsusta naisesta.»
»Ja lisätkää, madame, teistä itsestänne», pisti Rigaud väliin; »epäilenpä hiukan, että madame on varsin innokas puhdistautumaan omissakin silmissään».
»Se on valhe. Sitä en ole. Se on tarpeetonta», vastasi mrs Clennam erittäin tarmokkaasti ja vihaisesti..
»Ettekö todellakaan?» härnäsi Rigaud. »Oho!»
»Kysyn, mitä katumuksen töitä häneltä vaadittiin. 'Teillä on lapsi. Minulla ei ole. Te rakastatte lastanne. Antakaa se minulle. Hän saa uskoa olevansa minun poikani ja samaa saavat kaikki muut luulla. Pelastaaksensa teidät julkiselta häpeältä vannokoon hänen isänsä, ettei hän enää milloinkaan tapaa teitä eikä ole minkäänlaisessa yhteydessä kanssanne, ja samoin pelastaaksenne hänet joutumasta setänsä perinnöstä osattomaksi ja lapsenne jäämästä kerjäläiseksi tulee teidän puolestanne vannoa, ettette milloinkaan enää tapaa heitä kumpaakaan ettekä ole minkäänlaisessa yhteydessä heidän kanssansa. Kun näin on tehty ja teidän nykyinen, mieheltäni saamanne eläke lakkautettu, otan minä teidän ylläpitonne huolekseni. Vetäytyen asumaan tuntemattomaan kolkkaan, voitte sitte, jos haluatte, hävitessänne kaikkien muiden näkyvistä paitsi minun, luulotella ihmisille, minun väittämättä vastaan, ansaitsevanne kunniallisen nimen.' Siinä kaikki. Hän sai uhrata synnilliset ja häpeälliset tunteensa, ei muuta. Hän oli sitte vapaa kantamaan syyllisyyttänsä salassa ja antamaan sydämensä murtua salassa ja ajallisen kurjuuden kautta (joka ei ollut kovinkaan raskas hänelle, luulisin!) ansaitsemaan, jos voi, pelastuksen iäisestä kurjuudesta. Jos minä rankaisin häntä täällä ajassa, niin enkö avannut hänelle sen kautta tietä iäisyydessä? Jos hän tunsi olevansa kyllästymättömän kostonhalun esineenä ja sammuttamattoman tulen ympäröimänä, niin ei suinkaan kosto ja tuli ole minusta lähtöisin? Jos minä uhkasin häntä, silloin ja senjälkeen, häntä ympäröivillä kauhuilla, niin minäkö niitä pidin oikeassa kädessäni?»
Hän käänsi kelloa pöydällä, avasi sen ja katseli lauhtumattomin ilmein siinä olevia kirjaimia.
»He eivät unohtaneet. Tällaisten rikosten rangaistukseksi on määrätty, että rikolliset eivät voi unohtaa. Jos Arthurin läsnäolo oli jokapäiväisenä soimauksena hänen isällensä ja jos hänen poissaolonsa tuotti jokapäiväistä tuskaa ja kaipausta hänen äidillensä, niin se oli vain Jehovan määräämä rangaistus ja hyvitys. Yhtä vähän olisi minua voitu syyttää tästä kuin siitäkään, että heränneen omantunnon pistokset tekivät sen naisen mielipuoleksi, ja siitä, että kaiken Kaitsijan tahto oli, että hän eläisi sellaisena monta vuotta. Minä otin tehtäväkseni pelastaa kadotukseen tuomitun pojan, antaa hänelle kunniallisen syntyperän, kasvattaa hänet pelossa ja vavistuksessa, niin että hän elämällään sovittaisi ne synnit, jotka painoivat hänen päätänsä jo ennenkuin hän tuli tähän kirottuun maailmaan. Oliko se julmuutta? Enkö itsekin kärsinyt sen rikoksen seurauksista, johon olin syytön? Arthurin isä ja minä emme eläneet jyrkemmin erossa silloin, kun puoli maapalloa oli välillämme, kuin asuessamme yhdessä tässä talossa. Hän kuoli ja lähetti tämän kellon takaisin minulle, kirjaimineen E.S.U! Minä en unohtanut, vaikken lukenutkaan niitä samoin silmin kuin hän. Luin niistä, että olin valittu suorittamaan kaiken tämän. Niin olen lukenut nuo kolme kirjainta koko ajan, jolloin ne ovat olleet edessäni tässä pöydällä, ja samalla tavoin ja yhtä selvästi lukisin ne, vaikka ne olisivat tuhannen peninkulman päässä.»