Mutta hänen mielipaikkansa oli hänen huoneensa eteinen parveke kanavan yläpuolella; sen alla oli monta parveketta, mutta yllä ei yhtään.
Se oli vahvaa, ajan tummentamaa kiveä ja rakennettu villin haaveelliseen tyyliin, jonka aihe oli tuotu itämailta tänne villien haaveiden kokoelmaan; Pikku Dorrit oli todella pikkuinen nojautuessaan sen leveään, pielustettuun kaiteeseen ja katsellessaan ympärilleen. Koska tämä oli hänen mieluisin iltapaikkansa, alettiin häntä huomata täälläkin, ja monet silmät kohosivat gondoleista katsomaan häneen ja useat huomauttivat: »Tuossa on se pikkuinen englantilainen tyttö, joka aina on yksin.»
Nämä ihmiset eivät olleet todellisuutta pikkuiselle englantilaiselle tytölle; he olivat kaikki tuntemattomia hänelle. Hän katseli auringonlaskua, sen pitkiä punaisia, purppuraisia viiruja taivaan rannalla ja sen palavaa hehkua korkealla pilvissä, kuinka se paistoi rakennuksiin ja valaisi niin, että niiden vahvat muurit näyttivät läpikuultavilta ikäänkuin valo olisi tullut sisältäpäin. Hän katseli kuinka nämä ihanuudet sammuivat, sitten vilkaisi alhaalla liikkuvia mustia gondoleja, jotka kuljettivat ihmisiä soittajaisiin ja tanssiaisiin, ja loi viimein katseensa tuikkiviin tähtiin. Eivätkös tähdet paistaneet hänelle, kun hän kerran menneinä aikoina meni kutsuihin? Ihmeellistä nyt tässä ajatella tuota vanhaa porttia!
Hän muisteli sitä porttia ja itseään istumassa sen takana keskiyöllä tukien Maggyn päätä, muisteli tuon kaukaisen ajan muita paikkoja ja muita kohtauksia. Ja sitten hän kumartui parvekkeen kaiteen ylitse ja katseli vettä, ikäänkuin tämä kaikki olisi kätkeytynyt sen pinnan alle. Ja nyt hän seisoi ja katseli mietiskellen sen virtaamista, ikäänkuin hän täällä ihmeitten ja unelmain keskellä olisi odottanut sen juoksevan kuiviin ja näyttävän hänelle taas vankilan, hänet itsensä, entisen huoneen, sen entiset asukkaat ja entiset vierailijat: kaikki alati muistissa säilyviä todellisuuksia, jotka eivät milloinkaan muuttuneet.
NELJÄSKYMMENES LUKU
Kirje Pikku Dorritilta
Rakas mr Clennam.
Kirjoitan Teille täältä omasta huoneestani, Venetsiasta, otaksuen, että tahdotte mielellänne kuulla jotakin minusta. Mutta tiedän, ettette voi olla yhtä iloinen kuullessanne minusta kuin minä olen saadessani kirjoittaa Teille; sillä kaikki Teidän ympärillänne on sellaista, jollaisena olette tottunut näkemään sen, ettekä kaipaa mitään — ellette mahdollisesti minua, mikä kuitenkin voi sattua hyvin harvoin, vain lyhyeksi hetkeksi — jotavastoin minun elämässäni kaikki on vierasta ja minulla on paljon kaivattavaa.
Kun olimme Sveitsissä, mikä tuntuu tapahtuneen vuosia takaperin, vaikka siitä on vain muutama viikko, tapasin nuoren mrs Gowanin, joka oli vuoristoretkellä kuten mekin. Hän kertoi voivansa hyvin ja olevansa hyvin onnellinen. Hän pyytää minua sanomaan Teille, että hän kiittää Teitä sydämellisesti eikä milloinkaan unohda Teitä. Hän kohteli minua hyvin luottavaisesti, ja minä pidin hänestä heti ensi näkemältä. Mutta se ei ole ihmekään; kukapa voisi olla rakastamatta niin kaunista ja herttaista olentoa! En ihmettele, vaikka kuka hyvänsä rakastaisi häntä. En todellakaan.
Ettehän tule levottomaksi mrs Gowanin puolesta — sillä muistan sanoneenne, että otatte osaa hänen kohtaloonsa tosiystävänä — jos kerron Teille, että soisin hänen saaneen jonkun toisen, sopivamman miehen. Mr Gowan näyttää kyllä rakastavan häntä, ja hän rakastaa tietysti miestänsä, mutta mielestäni tämä ei ole kyllin vakava, en tarkoita tässä suhteessa, vaan muuten. En voinut olla ajattelematta, että jos olisin mrs Gowan (millainen muutos pitäisikään tapahtua, kuinka minun täytyisikään muuttua tullakseni hänen kaltaisekseen), tuntisin itseni yksinäiseksi ja hyljätyksi lujan ja luotettavan tuen puutteessa. Otaksuin hänen hiukan tuntevankin tällaista puutetta, miltei itse tietämättänsä. Mutta muistakaa, ettette tule levottomaksi tästä, sillä hän voi hyvin ja oli hyvin onnellinen, kuten hän sanoi. Ja hän oli hyvin kaunis.