Pikku Dorrit oli tyytyväinen, kun hänessä ei havaittu mitään vikoja ja nähdessään Fannyn olevan iloisen; mutta hänen oma osansa seurassa oli mietiskelevän, hiljaisen jäsenen. Hänen istuessaan vastapäätä isäänsä matkavaunuissa ja muistellessaan heidän entistä huonettaan Marshalseassa tuntui hänen nykyinen olotilansa unelta. Kaikki mitä hän näki oli uutta ja ihmeellistä, muttei todellista; hänestä tuntui, että nämä vuoristonäköalat ja maalaukselliset maisemat milloin hyvänsä saattaisivat häipyä olemattomiin ja että vaunut, tehden äkkikäännöksen, voisivat tönähtäen pysähtyä vanhan Marshalsean portin eteen.
Työttömyys oli jo outoa, muttei puoleksikaan niin outoa kuin se, että hän oli joutunut nurkkaan eikä ollut ketään, jonka puolesta ajatella, suunnitella ja järjestää, taikka minkäänlaisia huolia muiden tähden. Se oli outoa, mutta vielä paljoa oudompaa oli huomata, että hänen ja isän välillä oli alue, jossa muut hääräsivät huolehtien isästä ja jossa häntä itseään ei ensinkään kaivattu. Hänen entisten kokemustensa rinnalla oli tämä vieläkin oudompaa kuin vuoristomaisemat, niin että hänen oli aluksi ollut mahdoton mukautua siihen, ja hän oli koettanut pitää vanhan paikkansa isän läheisyydessä. Mutta tämä oli puhunut hänelle kahdenkesken ja sanonut, että — hm — ylhäisessä asemassa olevien henkilöiden täytyi tarkasti vaatia kunnioitusta alaisiltaan, ja jos huomattaisiin, että hän, hänen tyttärensä, miss Amy Dorrit, Dorsetshiren Dorritien viimeistä vielä elävää haaraa, suoritti — hm — kamaripalvelijalle kuuluvia tehtäviä, niin — hm, hm — se vahingoittaisi suuresti hänen arvoansa. Sentähden hän antoi vakaan isällisen määräyksen — hm — että hänen tuli muistaa olevansa hieno nainen, jonka nyt oli käyttäydyttävä — hm — sopivan ylpeästi ja ylläpitää tätä arvoansa, ja sentähden hän vaati Amya välttämään kaikkea sellaista, mikä voisi — hm —aiheuttaa epämiellyttäviä ja alentavia huomautuksia. Pikku Dorrit oli totellut vastustamatta. Näin oli sitten tapahtunut, että hän nyt istui nurkassaan komeissa vaunuissa, pienet kärsivälliset kädet yhteenliitettyinä helmassa, sysättynä viimeisestäkin entisen elämänmuotonsa asemasta, jossa hänen jalkansa oli koettanut pysytellä.
Tältä kannalta katsoen hänestä kaikki näytti epätodelliselta; kuta ihmeellisempiä näköalat ja nähtävyydet olivat, sitä paremmin ne vastasivat hänen oman sisäisen elämänsä epätodellisuutta, hänen harhaillessaan päivät pitkään, sen autiuksissa. Simplonin solat, sen suunnattomat kuilut ja kohisevat vesiputoukset, ihmeellinen tie, vaaranpaikat, joissa irtautunut pyörä tai säikkyvä hevonen saattoi tietää perikatoa, laskeutuminen Italiaan, tämän kauniin maan avautuminen, kun epätasainen vuorenrepeämä laajeni ja päästi heidät synkästä, pimeästä vankilasta — kaikki oli unta — vain vanha, kurja Marshalsea oli todellisuutta. Ja vanha, kurja Marshalseakin oli järkytetty perustuksiaan myöten, kun hän kuvitteli sitä ilman isäänsä. Hän saattoi tuskin uskoa, että vangit edelleen kävelivät suljetussa pihassa, että jokaisessa kurjassa huoneessa edelleen oli asukkaita ja että vanginvartija yhä seisoi porttihuoneessa laskien ihmisiä sisään ja ulos, niinkuin hän hyvin tiesi siellä tapahtuvan.
Isänsä vankilaelämän muiston ympäröidessä häntä kuin surullisen sävelen painostus, saattoi Pikku Dorrit herätä yöunestaan, joka oli vienyt hänet hänen syntymäpaikkaansa, jopa koko päivän kestävään uneen. Maalauksilla koristettu huone, jossa hän heräsi ja joka usein oli rappeutuneen palatsin nöyryytetty loistohuone, aloitti päiväunen; se jatkui, ja hän näki ikkunoiden edessä riippuvat syksyisen punaiset villiviinilehvät, oranssipuut halkeamia täynnä olevalla pengermällä ikkunan alla, munkki- ja talonpoikaisryhmiä pienellä kadulla palatsin edustalla, näki kurjuuden ja loiston painiskelevan keskenään joka haaralla mitä erilaisimmissa kohtauksissa ja loiston joutuvan, kohtalon ankaran välttämättömyyden pakosta, alakynteen. Sitte seurasi sokkelokujana kuljeksiminen autioissa käytävissä ja pylväsparvekkeilla, jolla välin perheen juhlasaattoa valmisteltiin alhaalla linnanpihalla, jossa palvelusväki järjesteli vaunuja ja matkatavaroita päivän matkaa varten. Tämän jälkeen tuli aamiainen toisessa maalauksin koristetussa, kosteuden tärvelemässä, aution avarassa salissa, ja sitte lähtö, joka aina oli epämiellyttävä hänelle, koska hänestä, ujosta ja arasta, tuntui, ettei hän ollut kyllin iso täyttääkseen paikkansa juhlamenoissa. Sillä silloin ilmestyi ensiksi pikalähetti (joka Marshalseassa olisi käynyt kunnioitetusta ulkomaalaisesta herrasmiehestä) ilmoittamaan, että kaikki oli kunnossa, sitten hänen isänsä kamaripalvelija kääri mahtavasti matkatakin herransa ylle, senjälkeen Fannyn kamarineito ja hänen oma kamarineitonsa (tämä oli hänellä raskaana taakkana — aluksi hän suorastaan itki, kun ei tiennyt mitä tehdä hänellä) astuivat palvelukseen, ja hänen veljensä palvelija täydensi herransa matkavarusteita; tämän jälkeen tarjosi isä käsivartensa mrs Generalille, setä tarjosi käsivartensa hänelle ja ravintolan isännän ja palvelijoiden saattamina purjehtivat he portaita alas. Siellä oli väkeä koolla katselemassa heidän sijoittumistaan vaunuihin, minkä he suorittivat ympärillä seisovien kumarrellessa ja kerjätessä, hevosten tanssiessa, piiskojen läiskiessä, humussa ja melussa; ja sitten he ajoivat hurjaa vauhtia kapeiden pahanhajuisten katujen läpi ja ponnahtivat ulos kaupungin portista.
Päivän epätodellisuuksia olivat edelleen: tiet, joiden varsilla punaiset viininlehvät olivat peninkulmamäärin kiertyneet puiden ympärille kuin seppeleiksi; oliivimetsiköt, vuorenrinteillä loistavat valkoiset kylät ja kaupungit, kauniit päältä päin, mutta peloittavat sisältä likaisuudessaan ja köyhyydessään; tien varsilla olevat ristit, syvät, siniset järvet, joita kaunistivat ihanat saaret ja joissa uiskenteli veneryhmiä kirkkaanvärisine telttoineen ja kauniin muotoisine purjeineen; mullaksi maatuvat isot rakennukset, riippuvat puutarhat, joissa rikkaruohot olivat kasvaneet niin voimakkaiksi, että olivat halkoilleet holvin ja murtaneet muurin; kivipengermien reunustamat kapeat kujat, joissa sisiliskot livahtelivat raosta rakoon; kerjäläiset, joita oli kaikkialla ja joka lajia: säälittäviä, maalauksellisia, nälkäisiä, hilpeitä, lapsia ja aikuisia. Usein tuntui hänestä, postitaloilla ja muissa pysähdyspaikoissa, että nämä kurjat olennot olivat päivän ainoat todellisuudet, ja monta kertaa, kun hän oli antanut heille kaikki tähän tarkoitukseen varaamansa rahat, saattoi hän istua kädet ristissä katsellen jotakin pikkuruista tyttöä, joka talutti harmaata isäänsä, ikäänkuin tämä näky olisi muistuttanut hänelle jotakin menneiltä ajoilta.
Sitten tuli taas paikkoja, joissa he saattoivat viipyä viikkomäärin; he asuivat silloin loistavissa huoneissa, pitivät juhlapäivällisiä joka päivä, ratsastelivat ihmeitten keskellä, kuljeksivat palatsien läpi peninkulmamäärin ja lepäilivät suurten kirkkojen hämärissä holveissa, joissa kulta- ja hopealamput tuikkivat pylväiden lomista ja holveista ja polvistuneita näkyi siellä täällä rippituolien luona ja kivilattialla; joissa suitsutuksen sumut tuoksuivat, joissa oli maalauksia, haaveellisia kuvia, koristeltuja alttareita, suunnattomat korkeudet ja välimatkat, johon kaikkeen valo lankesi pehmeänä ja hillittynä maalattujen ikkunoiden ja ovissa riippuvien raskaiden uutimien läpi. Näistä kaupungeista he taas jatkoivat matkaansa viinin ja oliivipuiden reunustamia teitä, kurjien kylien läpi, joissa jok'ikisen mökin likaisessa seinässä oli läpiä ja jok'ikisen ikkunan lasi tai paperi oli rikki, joissa ei näkynyt olevan mitään elämää ylläpitävää, ei mitään syötävää, ei mitään työtä, ei mitään kasvamassa, ei mitään toivoa, ei muuta kuin kuolema odottamassa.
Taasen he saapuivat kaupunkeihin, jotka olivat täynnä palatseja; niistä olivat varsinaiset asukkaat ajetut pois, ja ne oli sitten muutettu sotilasasunnoiksi; joukoittain toimettomia sotilaita loikoili loistohuoneiden ikkunoissa, heidän vaatteitaan ja varustuksiaan riippui kuivamassa marmoriparvekkeilla; heitä saattoi kuvitella suureksi rottalaumaksi, joka (onneksi) nakerteli linnansa tukipylväät rikki, niin että tämä ennen pitkää varmasti romahtaisi katuun ja toisten sotilaslaumojen, pappilaumojen, vakoilijalaumojen, näiden epäilyttävien ainesten niskaan, jotka joutivat häviämään.
Tällaisten näytelmien ja näkyjen ohi kulki perhesaattue Venetsiaan. Ja täällä se hajosi joksikin aikaa aikoen viipyä Venetsiassa muutamia kuukausia ja asuen eräässä palatsissa (se oli kuusi kertaa niin iso kuin koko Marshalsea) Grand Canalin varrella.
Täällä, jossa epätodellisuuden tunne kohosi huippuunsa, jossa kadut olivat lasketut vedellä eikä kivillä, jossa öin ja päivin vallitsevan kuolonhiljaisuuden katkaisi vain kirkonkellojen hillitty soiminen, veden solina ja gondolinkuljettajain huudot vesikatujen kulmissa, täällä Pikku Dorrit alkoi mietiskellä, tuntien itsensä tarpeettomaksi ja yksinäiseksi, koska hänen tehtävänsä nyt oli päättynyt. Perhe alkoi viettää iloista elämää, liikkui sinne ja liikkui tänne ja muutti yön päiväksi; mutta Pikku Dorrit, ollen liian ujo ja arka ottaakseen osaa heidän huvituksiinsa, pyysi vain saada olla yksin.
Toisinaan hän astui gondoliin, joita aina oli odottamassa sidottuina maalattuihin pylväisiin oven pielessä — kun hän vain pääsi painostavasta palvelijattarestaan, joka oli hänen käskijänsä ja ankara olikin— ja soudatti itseään kaikkialla ihmeellisessä kaupungissa. Vastaantulevien gondolien seurueet alkoivat kysellä toisiltaan, kuka tuo pieni yksinäinen tyttö oli, joka istui kädet yhteen liitettyinä veneessään, katsellen noin miettivänä ja ihmettelevänä ympärilleen. Milloinkaan ajattelematta, että kukaan katsoisi kannattavan tarkata häntä ja hänen tekojaan, hän kierteli tästä huolimatta kaupunkia hiljaisena, arkana, miettivänä.