»Ei», vastasi toinen, »tiedän sen. Myönnän sen. Koettakaamme kuitenkin, te ja minä, saada asia järjestetyksi ja välttää meteliä. Syy ei ole ensinkään tuon miehen, vaan äitini. Hän kun on huomattavan hieno nainen, joka ei ole mitään ulkokultaista hölynpölyä — hyvin kasvatettukin — joutui isäntä kerrassaan alakynteen.»
»Jos asia on niin —» aloitti Edward Dorrit, esquire.
»Vakuutan kunniani kautta, että niin on. Siispä», sanoi toinen herrasmies vetäytyen taas pääasemaansa, »ei mitään meteliä!»
»Edmund», sanoi rouva ovelta, »toivon selittäneesi tai selittäväsi tämän herrasmiehen ja hänen perheensä tyydytykseksi, että kohtelias isäntä on syytön».
»Vakuutan, ma'am», vastasi Edmund, »että ponnistan viimeiset voimani
saadakseni sen tehdyksi». Sitten katsoi hän muutaman sekunnin tiukasti
Edward Dorritiin, esquireen, ja puhkesi äkkiä luottavasti kysymään:
»Eikö tämä nyt jo ole selvää, vanha veikko?»
»En tiedä», sanoi lady, astuen sirosti pari askelta mr Dorritia kohden, »eikö sittenkin liene parasta itse nyt selittää, että vakuutin tälle kelpo miehelle vastaavani kaikista seurauksista ottaessani haltuuni vieraan tilaamasta huoneistosta yhden huoneen niin pitkäksi (tai lyhyeksi) ajaksi, että ennätän aterioida siellä. En voinut aavistaa, että sen oikea omistaja tulisi takaisin niin pian, enkä tiennyt, että hän jo oli palannut; muuten olisin kiirehtinyt pois näin väärin saamastani huoneesta ja rientänyt selittämään ja pyytämään anteeksi. Toivon, näin sanottuani —»
Hetkeksi jähmettyi lady, lasi silmässä, liikkumattomana ja mykkänä tuijottamaan molempiin nuoriin neiteihin. Samassa hetkessä miss Fanny, seisoen etualalla suuressa maalauksellisessa ryhmässä, johon kuuluivat perhe, perheen ajoneuvot ja perheen palvelusväki, pisti kätensä sisarensa kainaloon pidättääkseen hänet paikalleen ja löyhytteli toisella kädellä kasvojaan ylhäisin elein, tarkastellen ladya kiireestä kantapäähän.
Tämä tointui nopeasti — sillä hän oli mrs Merdle, joka ei helposti joutunut hämilleen — ja jatkoi kesken jäänyttä lausettansa toivoen, että hänen rohkeutensa suotaisiin anteeksi ja että kunnon isäntä taas pääsisi herrasväen suosioon, joka oli hänelle niin kallisarvoinen. Mr Dorrit, jonka arvokkuuden alttarille tämä kaikki oli suitsutusta, vastasi armollisesti ja sanoi, että palvelusväki — hm — saisi peruuttaa valjastuskäskyn, ja että hän — hm — oli valmis suomaan anteeksi sen, mitä aluksi piti loukkauksena, mutta nyt katsoi itselleen vain kunniaksi. Ja sitten povi kumarsi hänelle ja sen omistaja, ihmeellisesti halliten kasvojensa ilmettä, hymyili herttaisesti jäähyväisiksi molemmille sisarille, kuten ainakin rikkaille nuorille neideille, joihin oli mieltynyt ja joita hän ei, ikävä kyllä, ollut milloinkaan ennen nähnyt.
Näin ei kuitenkaan ollut mr Sparklerin laita. Tämä herra jähmettyi samassa hetkessä kuin hänen rouva äitinsäkin, muttei voinut millään keinoin saada liikuntokykyään takaisin, vaan seisoi jäykkänä tuijottaen ryhmään, jossa miss Fanny seisoi etualalla. Kun hänen äitinsä sanoi: »Anna minulle käsivartesi, Edmund, olemme valmiit lähtemään», näytti hän, liikuttaen huuliaan, vastaavan jollakin sellaisella huomautuksella, johon hänen loistava lahjakkuutensa useimmin puhkesi, mutta hän ei liikuttanut lihastakaan. Niin jäykkä oli hänen vartalonsa, että olisi ollut vaikeata taivuttaa häntä kylliksi hänen päästäkseen vaununovesta sisään, ellei hän olisi ajoissa saanut äidillisen nykäyksen apua ja tullut vedetyksi sisään. Tuskin hän oli päässyt vaunuihin, kun takaseinällä olevan pienen ikkunan luukku hävisi ja hänen silmänsä ilmestyi sijalle. Siinä se pysyi niin kauan kuin pieninkin esine oli erotettavissa ja luultavasti paljon kauemminkin, tuijottaen kuin huonosti kaiverrettu silmän kuva korulukossa.
Tämä kohtaus oli niin erinomaisen mieluinen miss Fannylle ja antoi hänelle niin paljon voitonriemuista ajateltavaa, että se huomattavasti lievensi hänen katkeruuttaan. Kun seurue seuraavana päivänä taas oli liikkeellä, asettui hän paikalleen tavattoman iloisena ja oli niin säteilevällä tuulella, että mrs General katseli häntä ihmeissään.