»Minä sanon teille, sir», ja mr Dorrit läähätti kiukusta, »että te teette — hm — eron minun ja muiden herrasmiesten välillä; että kohtelette minua toisin kuin muita rikkaita ja arvokkaita henkilöitä. Minä kysyn teiltä minkätähden? Tahdon tietää, kenenkä — hm — luvalla — hm — millä oikeudella. Vastatkaa, sir. Selittäkää. Vastatkaa, miksi.»
Sallittakoon isännän nöyrimmästi huomauttaa monsieur pikalähetille, että monseigneur, joka muuten oli niin armollinen, nyt vihastui aivan syyttä. Ei ollut olemassa mitään »miksi». Monsieur pikalähetti suvaitsisi ehkä selittää monseigneurille, että tämä erehtyi epäillessään tässä olevan jotakin muuta paitsi sitä, mitä hänen nöyrällä palvelijallansa jo oli ollut kunnia esittää. Tämä erittäin hieno rouva —
»Vaiti!» huusi mr Dorrit. »Pitäkää suunne! En tahdo kuulla enää tuosta erittäin hienosta rouvasta; en tahdo kuulla enää mitään. Katsokaa tätä perhettä — minun perhettäni — se on hienompi kuin mitkään hienot rouvat. Te olette kohdellut tätä perhettä loukkaavasti, olette häväissyt sitä. Minä voin teidät tuhota. Hm — valjastakaa hevoset, pankaa tavarat kokoon, en astu enää jalallanikaan tämän miehen taloon.»
Ei kukaan ollut sekaantunut tähän väittelyyn, siihen kun Edward Dorritin, esquiren, jokapäiväisten ranskalaisten lauseparsien taito ei ollut riittävä ja koska naisetkaan tuskin ymmärsivät sitä oikein. Miss Fanny kuitenkin kannatti isäänsä erittäin katkerasti ja selitti äidinkielellään, että miehen hävyttömyyden syynä varmaan oli jotakin erikoista ja että hänen mielestänsä oli tärkeätä, että hän jollakin tavoin pakotettaisiin ilmoittamaan, millä perusteella ja oikeudella hän kohteli heidän perhettänsä toisin kuin muita rikkaita perheitä. Mitä syitä hänellä saattoi olla julkeuteen, sitä ei miss Fanny voinut kuvitella; mutta syitä hänellä täytyi olla ja ne olisi puserrettava hänestä.
Kaikki oppaat, muulinajajat ja joutoväki pihassa olivat kuunnelleet tätä kiivasta sanailua, ja kun pikalähetti alkoi vetää vaunuja pihalle, herätti se suurta hämmästystä. He ryhtyivät auttamaan, muutama tusina miehiä joka pyörää kohden, ja työ saatiin suoritetuksi suurella kohulla ja melulla; sitten alettiin vaunuja kuormittaa sillä välin kun odotettiin hevosia postitalolta.
Mutta erittäin hienon englantilaisen rouvan vaunut seisoivat jo hevosineen majatalon oven edessä, ja isäntä hiipi nyt esittämään vaikeata pulmaansa. Tämä selvisi kaikille pihassa olijoille, kun hän pian tuli herran ja rouvan perässä portaita alas ja merkitsevällä kädenliikkeellä osoitti heille mr Dorritin loukattua majesteettia.
»Pyydän anteeksi», sanoi herrasmies eroten ladystä ja tullen lähemmäksi, »olen vähäpuheinen mies ja huono selittelemään asioita — mutta tämä rouva tässä pelkää kovin kaikenlaisen metelin syntymistä. Rouva — hän on muuten minun äitini — pyytää, ettei pantaisi toimeen mitään meteliä.»
Mr Dorrit tervehti yhä läähättäen kärsimänsä vääryyden tunnossa herrasmiestä, tervehti myös ladya etäältä, taipumattomana ja voittamattomana.
»Mutta mitä näen — tekö täällä, vanha veikko!» Näin sanoen kääntyi herrasmies Edward Dorritin, esquiren, puoleen ja riensi hänen luoksensa, kuin pitäen häntä kohtalon lähettämänä suurena apuna. »Koettakaamme yhdessä saada tämä asia järjestetyksi. Tämä rouva tahtoisi kaikin mokomin välttää meteliä.»
Edward Dorrit, esquire, jota toinen kuljetti syrjään napista kiinni pitäen, otti valtioviisaan ilmeen vastatessaan: »Mutta täytyyhän teidän myöntää, että jos edeltäpäin tilaatte joukon huoneita ja ne kuuluvat teille, niin ei ole hauskaa, jos tullessanne tapaattekin muita siellä asustamassa.»