He olivat hienoa seuraa, ja majatalojen isännät melkein jumaloivat heitä. Minne ikinä he tulivat kulki heidän tärkeytensä heidän edellään pikalähetin mukana, joka ratsasti edellä katsomassa, että loistohuoneet olivat kunnossa. Hän oli perhesaaton airuena. Sitten tulivat isot matkavaunut, joiden sisässä istuivat mr Dorrit, miss Dorrit, miss Amy Dorrit ja mrs General; ulkopuolella muutamat palvelijat sekä (kauniilla säällä) Edward Dorrit, esquire, jota varten ajoistuin oli varattu. Sitten tulivat vaunut, joissa istui Frederick Dorrit, esquire; siinä oli myöskin tyhjä paikka varattu Edward Dorritille rumalla säällä. Sitten tulivat kuormavaunut, jotka kuljettivat muuta palvelusväkeä, raskaita matkatavaroita sekä niin paljon kuin niissä pysyi edellä ajavien ajopelien roiskiman rapakkoa ja tupruttamaa tomua.
Nämä ajopelit kaunistivat Martignyn hotellin pihaa perheen palattua vuorimatkaltaan. Muitakin ajoneuvoja oli siellä (paljon väkeä kun oli liikkeellä), alkaen paikatusta italialaisesta vetturasta — se oli kuin englantilainen markkinakeinu asetettuna pyörälliselle tarjottimelle, päällä toinen, pyörätön puutarjotin — komeihin englantilaisiin vaunuihin saakka. Mutta siellä oli muitakin hotellin kaunistuksia, joita mr Dorrit ei ollut tilannut. Kaksi vierasta matkustajaa koristi erästä hänen huonettansa.
Pihassa seisoi isäntä hattu kädessä ja vannoi pikalähetille olevansa murtunut, masentunut, syvästi onneton, kurjin ja surkein elukka, maailman suurin pöllöpää, Hänen ei olisi ikinä pitänyt myöntyä siihen, mutta tämä erittäin hieno rouva oli niin hartaasti pyytänyt häntä suostumaan siihen, että he saisivat käyttää tätä huonetta ruokailuhuoneena, vain lyhyen puolen tunnin ajan, niin että hän oli taipunut. Lyhyt puolituntinen oli kulunut, rouva ja herra söivät vielä hiukkasen jälkiruokaa ja joivat puolikuppista kahvia, lasku oli maksettu, hevoset oli tilattu, he lähtisivät heti paikalla, mutta onneton kohtalo ja taivaan kirous järjesti niin, etteivät he olleet juuri vielä lähteneet.
Mr Dorritin suuttumus oli rajaton hänen kääntyessään portaiden juurella, kuunneltuaan tätä puolustuspuhetta. Hän tunsi, että perheen arvoa vastaan oli tehty murhayritys. Hän oli äärettömän arka arvostaan. Hän saattoi keksiä hyökkäysyrityksen sitä vastaan, ennenkuin kenelläkään muulla oli aavistusta siitä. Hänen elämänsä oli yhtä tuskaa ja pelkoa, sillä hän oli tuntevinaan kuinka hienot leikkausveitset lakkaamatta kaivelivat hänen arvoaan.
»Onko se mahdollista, sir», kysyi mr Dorrit kovasti punastuen, »että olette — hm — rohjennut antaa huoneeni jonkun muun henkilön käytettäväksi?»
Anteeksi tuhansin kerroin! Isännän suuri onnettomuus oli, että tämä ylen hieno rouva sai hänet houkutelluksi siihen. Hän rukoili, ettei monseigneur vihastuisi. Hän pyysi monseigneuriä olemaan armollinen. Jos monseigneur suvaitsisi olla niin erinomaisen hyvä ja käyttää toista hänelle erikoisesti varattua salia vain viiden minuutin ajan, niin kaikki kävisi hyvin.
»En, sir», vastasi mr Dorrit. »En käytä teidän salejanne. Lähden talostanne syömättä ja juomatta ja astumatta jalallani siihen. Kuinka uskallatte menetellä tällä tavalla? Kuka minä olen — hm — koska erotatte minut näin muista herrasmiehistä?»
Voi! Isäntä haastoi taivaat todistamaan, että monseigneur oli armollisin koko ylhäisön joukossa, etevin, arvokkain, kunnioitetuin. Jos hän erotti monseigneurin muista, tapahtui se vain siksi, että hän oli huomattavampi, rakastetumpi, anteliaampi ja kunnioitetumpi kuin muut.
»Älkää tulko sanomaan minulle mitään sellaista, sir», vastasi mr Dorrit vihanvimmoissaan. »Te olette loukannut minua. Olette häväissyt minua. Kuinka rohkenette? Selittäkää.»
Ah, vanhurskas taivas, kuinka hän saattoi selittää, kun ei ollut mitään selitettävää; hän saattoi vain pyytää anteeksi ja luottaa monseigneurin tunnettuun jalomielisyyteen.