YHDESVIIDETTÄ LUKU
Hullusti päin
Perhe oli ollut pari kuukautta Venetsiassa, kun mr Dorrit, joka paljon seurusteli kreivien ja markiisien kanssa ja jolla oli niukalti aikaa, määräsi edeltäpäin erään päivän ja tunnin pitääkseen neuvottelua mrs Generalin kanssa.
Kun hänen mielessään määräämänsä aika tuli, lähetti hän mr Tinklerin, kamaripalvelijansa, mrs Generalin huoneistoon (joka olisi täyttänyt kolmanneksen Marshalsean aluetta) viemään hänen terveisensä mainitulle ladylle ja pyytämään häntä kunnioittamaan mr Dorritia päästämällä hänet puheillensa. Palvelija tapasi mrs Generalin kotosalla, sillä nyt oli puolenpäivän aika, jolloin perheen jäsenet joivat kahvia kukin omassa huoneessaan, pari tuntia ennen kuin kokoontuivat aamiaiselle haalistuneeseen halliin, joka kerran oli ollut loistavan upea, mutta jota nyt kosteat huurut ja haihtumaton synkkyys haittasivat. Lähetti tapasi hänet pienellä mattoneliöllä, joka oli niin turhan mitätön huoneen kivi- ja marmorilattian kokoon verrattuna, että näytti siltä kuin hän olisi levittänyt sen koetellakseen siinä valmiita ostettavia kenkiä tai kuin hän olisi saanut haltuunsa taikamaton, jonka yksi kolmesta prinssistä Tuhannen ja yhden yön tarinassa osti neljälläkymmenellä kukkarolla ja jolla lojuen hän nyt, lausutun toivomuksen mukaan, oli siirretty palatsin saliin, mihin se ei ensinkään kuulunut.
Laskien tyhjän kahvikupin kädestään vastasi mrs General sanantuojalle olevansa valmis heti tulemaan mr Dorritin luokse säästääksensä tältä vaivan tulla hänen puolellensa (kuten hän kohteliaisuudessansa oli ehdottanut),minkä jälkeen palvelija työnsi oven auki ja saattoi mrs Generalin vastaanottoon. Siitä tuli oikea kävelymatka salaperäisten portaiden ja käytävien läpi ja ohi mrs Generalin huoneistosta — sen ulkopuolella oli kapea syrjäkatu ja siinä matala, synkkä silta ja vastapuolella vankilamaisia vuokrarakennuksia, joiden muurit olivat tuhritut tuhansilla pystyillä viiruilla ja läikillä, aivan kuin jokainen kurja aukko niissä olisi vuosisatoja itkenyt ruostekyyneleitä Adrianmereen — mr Dorritin huoneistoon; tämän englantilaistyylisen julkisivun ikkunarivistä näkyi kauniita kirkonkupuja, jotka kohosivat siniselle taivaalle suoraan niitä kuvastelevasta vedestä, ja hiljainen humina kuului ulkopuolelta, Grand Canalin veden läikkyessä sisäänkäytävien luona, missä mr Dorritin gondolit ja kuljettajat, uneliaasti keinuen pienessä paalumetsässä, odottelivat, milloin hän suvaitsisi tarvita heitä.
Mr Dorrit, yllään loistava aamutakki ja -lakki — uinuva kotilo, joka näin kauan oli odottanut hetkeänsä velkavankien seurassa, oli nyt kehittynyt harvinaiseksi perhoseksi — nousi ottaakseen vastaan mrs Generalin. »Tuoli mrs Generalille. Mukavampi tuoli, sir; mitä te ajattelette, mikä on tarkoitus, mitä teette? No, nyt voitte jättää meidät!»
»Mrs General», sanoi mr Dorrit, »otin vapauden —»
»Ei millään muotoa», keskeytti mrs General. »Olin täysin käytettävänänne. Olin jo juonut kahvini.»
»Otin vapauden», toisti mr Dorrit suurenmoisen tyynesti, kuten ainakin se, joka on oikaisujen yläpuolella, »pyytääkseni kunnian saada yksityisesti neuvotella kanssanne, sillä olen hiukan ymmällä — hm — nuoremman tyttäreni suhteen. Olette kai, madam, huomannut suuren erotuksen molempien tyttärieni luonteissa?»
Mrs General lausui vastaukseksi tähän: »Heidän välillään on suuri ero», ja liitti hansikoidut kätensä yhteen (hän ei milloinkaan esiintynyt ilman hansikkaita, ja nämä sujuivat aina sileästi kättä myöten eivätkä milloinkaan olleet ryppyiset).