»Oletteko voinut aivan hyvin tuon illan jälkeen?» kysyi hän nyt.
»Kyllä, ystäväni. Entä te?»
»Oh, minä voin aina hyvin», vastasi Pikku Dorrit arasti.
»Minä — kyllä, kiitos.»
Hänellä ei ollut muuta syytä keskeytykseensä ja vapisemiseensa kuin että mrs Gowan puhuessaan hänelle oli koskenut hänen käteensä ja heidän katseensa olivat yhtyneet. Suurissa lempeissä silmissä näkyvä miettivä, huolestunut ilme oli heti vaientanut hänet.
»Te ette tiedäkään, että mieheni pitää teistä kovin ja että minun melkein pitäisi olla mustasukkainen», sanoi mrs Gowan.
Pikku Dorrit punastui ja pudisti päätänsä.
»Hän sanoisi teille, jos puhuisi samaa kuin minulle, ettei hän ole milloinkaan nähnyt ketään niin rauhallista ja neuvokasta kuin te.»
»Hän puhuu aivan liian kauniisti minusta», torjui Pikku Dorrit.
»Enpä luule. Mutta minun täytyy välttämättä kertoa hänelle, että te olette täällä. En saisi milloinkaan anteeksi sitä, että laskisin teidät — ja miss Dorritin menemään, mainitsematta teistä hänelle. Saanko? Voitteko suoda anteeksi maalaajan työhuoneessa vallitsevan epäjärjestyksen ja epämukavuuden?»