Pariisin Blandois tärisi taas naurusta, niin että käsikin tärisi sitä enemmän; nyt hän kohotti sen sivelläkseen viiksiänsä, jotka näyttivät kosteilta, ja asettui sitten, hiukan käännähtäen, pyydettyyn asentoon.
Hänen kasvonsa olivat kääntyneet sinne, missä Pikku Dorrit seisoi maalaustelineen luona, niin että hän koko ajan katseli Amya. Katsottuaan kerran hänen kummallisiin silmiinsä ei Pikku Dorrit voinut kääntää pois omiansa, ja he olivat koko ajan katsoneet toisiinsa. Pikku Dorrit vapisi nyt, ja Gowan, huomaten sen ja otaksuen hänen pelästyneen isoa koiraa vieressään, jonka päätä hän oli hyväillyt kädellään ja joka juuri oli murahtanut, katsoi häneen ja sanoi: »Se ei tee teille mätään pahaa, miss Dorrit.»
»En minä pelkääkään sitä», vastasi tämä yhdessä henkäyksessä, »mutta katsokaa, mikä sitä vaivaa».
Tuossa tuokiossa heitti Gowan siveltimen kädestään tarttuen molemmin käsin koiran kaulanauhaan.
»Blandois! Kuinka voitte olla niin hullu ja ärsyttää sitä? Taivaan nimessä ja sen toisen paikan nimessä myös, se repii teidät kappaleiksi. Hiljaa, Lion! Kuuletko sinä, niskuri!»
Iso koira, välittämättä siitä, että oli kuristumaisillaan kaulahihnaansa, ponnisti itsepintaisesti koko painollaan isäntäänsä vastaan päästäkseen huoneen poikki. Se oli kyyristyneenä hyppyyn silloin, kun sen herra tarttui siihen.
»Lion! Lion!» Se nousi takajaloilleen, ja isäntä ja koira kamppailivat keskenään. »Takaisin! Alas, Lion! Hävitkää sen näkyvistä, Blandois! Miten hiidessä olette ärsyttänyt sitä näin?»
»En minä ole tehnyt sille mitään.»
»Menkää pois sen näkyvistä, en jaksa enää pidellä rajua petoa! Menkää ulos huoneesta! Totta vie, se tappaa teidät!»
Koira haukkui rajusti ja yritti uudelleen päästä irti, kun Blandois hävisi; silloin, koiran alistuessa, Gowan, joka oli melkein yhtä hurjasti vimmastunut kuin koira, kaasi sen nyrkiniskulla ja seisten sen yllä potki sitä moneen kertaan ankarasti kenkänsä korolla, niin että veri vuoti sen suusta.