»Mene nurkkaan nyt ja makaa siellä», komensi Gowan, »muuten vien sinut ulos ja ammun sinut!»
Lion totteli ja makasi nuoleksien suutaan ja rintaansa. Sen herra pysähtyi hetkeksi hengähtämään ja sitten, tyyntyen entiselleen, kääntyi puhuttelemaan pelästynyttä vaimoansa ja tämän vieraita. Koko kohtaus oli luultavasti kestänyt tuskin kahta minuuttia.
»Kas niin, kas niin, Minnie! Tiedäthän, että Lion aina on hyväluontoinen ja taipuvainen. Blandois lienee ärsyttänyt sitä — irvistellyt sille. Koirakin tuntee mieltymystä ja vastenmielisyyttä, eikä Blandois ole erikoisesti sen suosiossa; mutta olen varma siitä, että annat sille sen tunnustuksen, ettei se vielä milloinkaan ole käyttäytynyt tällä tavalla!»
Minnie oli aivan liiaksi järkytetty voidakseen vastata mitään selvästi; Pikku Dorrit oli jo toimessa koettaen rauhoittaa häntä; Fanny, joka oli kirkaissut pari kolme kertaa, piteli kiinni Gowanin käsivarresta, etsien suojelusta; Lion, joka syvästi häpesi aiheuttamaansa melua, ryömi emäntänsä jalkoihin.
»Sinä raivoisa peto», kiivastui Gowan ja iski sitä taas korollaan.
»Tämän saat sovittaa!» Ja hän potki yhä uudelleen.
»Oi, pyydän, älkää enää rangaisko», huudahti Pikku Dorrit. »Älkää haavoittako sitä. Katsokaa, kuinka lempeä se on!» Hänen pyynnöstään Gowan leppyi, ja koira ansaitsikin tämän väliintulon, sillä se oli nyt varmasti niin nöyrä ja surullinen ja katuvainen kuin koira ikinä voi olla.
Oli vaikeata tointua tästä kohtauksesta ja saada vierailu vapaaksi ja luontevaksi, vaikkei Fanny olisikaan ollut minään esteenä, kuten hän oli ja olisi ollut parhaissakin olosuhteissa. Heidän seurustelustaan ennen sisarusten lähtöä kuvitteli Pikku Dorrit voivansa päätellä, että mr Gowan, rakkaudessaanko, kohteli vaimoansa enemmän kuin kaunista lasta. Hän ei näkynyt aavistavankaan niitä tunteen syvyyksiä, joita hän, Pikku Dorrit, tiesi varmasti piilevän pinnan alla mrs Gowanissa, niin että hän epäili, tokko miehessä itsessään ensinkään oli samanlaisia syvyyksiä. Hän aprikoi, oliko hänen vakavuudenpuutteensa luonnollisena seurauksena näiden ominaisuuksien puutteesta ja oliko ihmisten laita samoin kuin laivojen, joiden ankkurit matalassa ja karisessa vedessä eivät pysy kohdallaan, niin että alukset ajelehtivat sinne tänne.
Gowan saattoi sisarukset portaita alas, pyysi leikillisesti anteeksi köyhää asuntoansa, jossa hänen kaltaistensa varattomien raukkojen täytyi asustaa, ja huomautti, että kun ylhäiset ja mahtavat Barnaclet, hänen sukulaisensa, jotka kauheasti häpesivät heidän puolestaan, suvaitsivat lahjoittaa hänelle jotakin parempaa, niin hän kyllä eläisi komeammin tuottaakseen heille kunniaa. Veden rajassa tervehti heitä Blandois, joka oli aikalailla kalpea viime seikkailunsa jälkeen, mutta joka siitä huolimatta puhui varsin yliolkaisesti, nauraen, kun Lionia mainittiin.
Herrat jäivät kahden laiturille viiniköynnösten alle, joiden lehviä Gowan veltosti viskeli veteen, Blandoisin sytytellessä savukettaan, ja sisarukset soudettiin yhtä komeasti pois kuin he olivat tulleetkin. Kun he olivat liukuneet muutaman minuutin veden pinnalla, huomasi Pikku Dorrit, että Fannyn käytös oli kiemailevampaa kuin mitä tilaisuus näytti vaativan, ja katsottuaan, syytä etsien, ulos ikkunasta ja avonaisesta ovesta näki toisen gondolin nähtävästi odottavan heitä.
Gondoli seurasi heidän liikkeitään kaikenlaisin taidokkain kääntein, toisinaan pyyhältäen heidän edelleen ja sitte pysähtyen päästääksensä heidät ohitse, toisinaan, väylän levetessä, liukuen heidän rinnallaan ja toisinaan pysytellen perässä, hyvin likellä. Ja kun Fanny vähitellen yhä selvemmin näytti kiemailevansa jollekin gondolissa istuvalle teeskennellen samalla olevansa tietämätön hänestä, kysyi Pikku Dorrit viimein, kuka se oli.