»Kyllä, aivan hyvin», vastasi Arthur, »puheessanne on paljon järkeä». Hän oli vilkaissut mrs Meaglesiin, joka aina puolsi sitä, mikä oli hyvää ja järkevää, ja hänen vilpittömiltä kasvoiltaan luki Arthur pyynnön, että hän kannattaisi mr Meaglesin tuumia.
»Ja siksi olemme, äiti ja minä, hyvin taipuvaisia panemaan kapineemme kokoon ja lähtemään vielä kerta allonsien ja marchonsien maahan. Tarkoitan, että lähtisimme tästä matkalle, menisimme suoraan Ranskan kautta Italiaan katsomaan Petiämme.»
»Ja minä, luulen, että silloin teette hyvin viisaasti», vastasi Arthur, jota liikutti äidillinen odotus mrs Meaglesin säteilevissä kasvoissa (hän oli varmaan nuoruudessaan ollut hyvin tyttärensä näköinen). »Ja jos kysytte minun neuvoani, niin kehoitan teiltä lähtemään huomispäivänä.»
»Oikeinko totta?» kysyi mr Meagles. »Kas sitä voi sanoa kannatukseksi, äiti!»
Äiti, joka kiitti Clennamia erittäin miellyttävällä katseella, myönsi niin olevan todellakin.
»Asianlaita on sitäpaitsi niin, Arthur», jatkoi mr Meagles, ja vanha varjo synkisti hänen kasvojaan, »että vävyni taas on tehnyt velkaa ja minun kai on taas maksettava se. Senkin tähden on hyvä, että matkustan sinne ja otan kaikessa ystävällisyydessä selvän asioista. Lisäksi on äiti kauhean levoton (ja sehän on luonnollista) Petin terveydentilasta ja siitä, että hän mahdollisesti tuntee itsensä yksinäiseksi nyt. Hehän ovat kieltämättä pitkän matkan takana, Arthur, ja paikka saattaa lemmikkimme mielestä tuntua oudolta näissä oloissa. Hoidettiinpa häntä kuinka hyvin tahansa siinä maassa, niin hän on kuitenkin kaukana kodistansa. Ja koti on koti, olipa se kuinka yksinkertainen hyvänsä, ja Rooma on Rooma, olkoon kuinka roomalainen tahansa.»
»Totta kaikki», huomautti Arthur, »ja siinä on kylliksi syitä lähtöön».
»Hauskaa, että ajattelette niin; se auttaa minua päättämään. Äiti, rakkaani, pane kaikki kuntoon. Olemme menettäneet rakkaan tulkkimme (hän puhuu kolmea vierasta kieltä hyvin, Arthur, olette kuullut sen monta kertaa), ja nyt sinun, äiti, täytyy auttaa minua vieraalla maalla niin hyvin kuin voit. Minä tarvitsen apua kielen puolesta, Arthur», ja mr Meagles pudisti päätänsä, »koko joukon apua. Takerrun kaikkeen muuhun paitsi erisnimiin — ja niihinkin, jos ne ovat kovin vaikeita.»
»Mitähän jos ottaisitte Cavalletton mukaanne», ehdotti Clennam. »Hän voisi kyllä lähteä, jos haluaisitte. En tahtoisi menettää häntä, mutta tuottehan hänet varmasti takaisin.»
»Hyvä! Olen kiitollinen teille siitä, poikani», sanoi mr Meagles miettien asiaa, »mutta luulen, ettemme kuitenkaan tee niin. Ei, kyllä äiti auttaa minua. Cavallooro (kas nyt takerruin heti hänen nimeensä, se kuuluu minusta hullunkurisen laulun kertosäkeeltä) on niin tarpeellinen teille, etten mielelläni tahdo viedä häntä pois. Sen lisäksi ei ole ensinkään varmaa milloin palaamme kotiin, eikä kävisi päinsä viedä häntä epämääräiseksi ajaksi. Huvila ei ole enää, mitä se oli ennen. Sen asukkaiden joukosta on lähtenyt vain kaksi pientä ihmislasta, Pet ja hänen poloinen onneton palvelijattarensa Tattycoram, mutta se tuntuu tyhjältä nyt. Kun kerran lähdemme täältä, emme voi sanoa milloin palaamme. Ei, Arthur, äiti saa kyllä auttaa minua vieraalla maalla.»