Keisarillisen pylväskäytävän holvikaarten alla Konstantinopolissa oli joka päivä suuret uutismarkkinat. Joutilaan ja töllistelevän kansanjoukon keskellä näkyi miehiä, jotka ylpeillen nimittivät itseään filosofeiksi ja keskustelivat tämän kaupunginosan monissa kirjakaupoissa kaikista mahdollisista aiheista, jumaluusopista, lääketieteestä, politiikasta ja uskonnosta, ja kertoivat seikkaperäisesti kaikki mahdolliset kaupungissa ja hovissa sattuneet pikku tapaukset. Ylhäiseleisinä, sujuvaan ja lennokkaaseen puhetaitoon ja syvämietteisiin keskustelunaiheisiin perehtyneinä sekä kykenevinä selittämään kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat he tekivät voimakkaan vaikutuksen rahvaaseen, joka kuunteli heitä ihastuneena. Ja vaikka he olivatkin ylipäänsä köyhiä, oppimattomia raukkoja, jotka olivat saaneet mielikuvituksensa ja kaunopuheisuutensa viinin voimalla, ihaili kansa heitä suunnattomasti. Hienosti sivistyneet pitivät heitä moraaliltaan hyvin epäilyttävinä ilveilijöinä, joiden pyrkimyksenä oli luikerrella rikkaitten suosioon, ja samalla kuin he ilkkuivat heidän kielivirheitään ja nenäkkäisyyttään, he kohtelivat heitä usein yht’aikaa sekä loukkaavasti että karkean tuttavallisesti. Mutta suuri joukko kuunteli kärkkäästi heidän sisällyksetöntä puhettaan, ällistyksissään niistä loistavista suhteista, joilla he kerskuivat, ja uskoen sokeasti niitä juttuja, joita he laskettelivat, ja uutisia, joita he kertoivat ulkomaanmatkoiltaan. Kun Uranios, lääkäri ja filosofi, joka oli suunnattoman ylpeä kaikesta siitä suopeudesta, jota Kosroes[5] oli hänelle osoittanut, veti huolettomasti taskustaan tuolta suurelta kuninkaalta saamansa kirjeet tai kun hän tyytyväisin mielin kertoi, mistä kaikesta oli tuttavallisesti keskustellut ruhtinaan kanssa Ktesifonissa, oli kansanjoukko vakuutettu siitä, että tällainen mies oli varmastikin hyvin perillä politiikan salaisuuksista; ja mitä hämmästyttävämpiä juttuja hän kertoi, sitä lujemmin uskoivat niitä hänen herkkäuskoiset ja pintapuoliset kuulijansa.
Samoin kuin kaikki pääkaupungit oli Konstantinopolikin maaseudulta joka vuosi tulvivien laiskurien, vetelehtijäin, varkaitten ja kerjäläisten luonnollisena turvapaikkana. Tässä joutilaassa, levottomassa ja napisevassa joukossa oli oikea maaperä kaikenlaisille juoruille, ja joka ainoa juttu, jos se vain oli huvittava, merkillinen ja ihmeellinen, uskottiin kirjaimellisesti, ja sitten sitä kerrottiin edelleen suusta suuhun. Kun Tralleen kaupungista Lyydiasta kotoisin oleva Antemios, suuri arkkitehti, keksi jonkin uuden kujeen naapurinsa asianajaja Zenonin kustannuksella, kerrottiin sitä heti kaikkialla kaupungissa, jossa se herätti yleistä riemua. Koko Bysantti tiesi, että tehdäkseen naapurilleen kepposen tuo kuuluisa oppinut oli kerran sijoittanut kellariin täysinäisiä vesiastioita, jotka oli kupariputkilla yhdistetty Zenonin talon alla olevaan parsikertaan. Sitten hän oli sytyttänyt tulen astioitten alle ja saanut täten muodostuneen höyryn avulla aikaan jonkinlaisen maanjäristyksen naapurinsa asunnossa. Koko Bysantti nauroi ajatellessaan asianajajan kauhistunutta ulkomuotoa, kun hän syöksyi ulos kysyen kaikilta ohikulkijoilta, oliko mullistus saanut aikaan mitään muita vahinkoja. Yhtä hauskaa oli kaupunkilaisilla toisella kerralla, kun Antemios kuvastimien avulla, jotka heijastivat auringonsäteet, sekä käyttämällä avukseen eräitä muita esineitä, jotka kolisivat kovasti yhteensattuessaan, oli kunnioittanut naapuriaan oikealla teatteriukkosella muutamana päivänä, jolloin hänellä oli vieraita. Niinikään herätti suurta hilpeyttä Zenonin toimenpide, kun tämä meni keisarille valittamaan selittäen, ettei hän, tavallinen kuolevainen, voinut samalla taistella Zeuksen ukkosta ja salamaa sekä Poseidonin maanjäristyksiä vastaan.
Yhtä elävää mielenkiintoa herättivät yleisesti taikauskoisissa ihmisissä kaikki ne tapaukset, jotka tuntuivat ennustavan tulevia asioita. Konstantinopoli, tuo todellinen museo, jonne Konstantinus oli kerännyt pakanallisten pyhäkköjen mestariteokset, oli ihan täynnä muistopatsaita, ja jokaiseen niistä rahvas liitti ihmeellisiä tarinoita tai merkillisiä voimia. Jok’ainoa ihminen esimerkiksi tiesi, että jos sirkuksen lähellä oleva suuri pronssihärkä alkoi mylviä, uhkasi kaupunkia suuri onnettomuus, sekä että eräässä hippodromin kuvapatsaassa oleva kirjoitus ennusti peloittavia kohtaloniskuja. Tiedettiin vielä sekin, että joukko Forumin pylväisiin sovitettuja kuvia sisälsi tulevaisuuden salaisuuksia, sekä että Apollonius Tyanalainen, kuuluisa tähtientutkija, oli niistä lukenut tulevien keisarien nimet. Pääkaupungissa oli tähdistäennustajia hyvin paljon, ja heiltä kysyttiin ahkerasti neuvoa. Mutta Justinianus, joka ei voinut sietää heitä, koska he hänen mielestään kiihoittivat jo ennestäänkin hermostuneita ihmisiä, antoi poliisinsa ankarasti ahdistaa heitä.
Mutta ennen kaikkea panivat ihmeet kansan mielikuvituksen ja kielet liikkeelle. Konstantinopolin kirkossa oli vallalla vanha tapa, että koululapsille jaettiin pyhästä ehtoollisesta jäljelle jäänyt leipä. Eräänä päivänä sattui muuan pieni juutalaispoika olemaan niitten lasten joukossa, jotka oli kutsuttu saapuville tuollaiseen leivänjakoon. Kun kiihkeäverinen isä, joka oli lasinpuhaltaja, sai tietää lapsensa syöneen sellaista leipää, joka oli Kristuksen ruumiin vertauskuva, heitti hän raivoissaan pienokaisen kuumennettuun uuniin, jossa lasiseosta hehkutettiin. Kolme päivää etsi äiti, joka ei tietänyt, mihin poika oli joutunut, epätoivoissaan lasta kaikkialta kaupungista. Silloin hän kuuli äkkiä pojan huutavan uunista, ja luukun avatessaan hän löysi lapsen elävänä ja ilman pienintäkään palohaavaa. Poika kertoi, että kaunis purppuravaatteisiin puettu nainen oli antanut hänelle ruokaa ja juomaa ja huolellisesti sammuttanut hänen ympärillään kiemurrelleet liekit. Ja kansa, joka riemuitsi tästä ihmeellisestä sallimuksesta, lisäsi, että äiti ja lapsi kastettiin tämän jälkeen kristinuskoon sekä että paha isä ristiinnaulittiin keisarin käskystä Sykaen esikaupungissa.
Yhtä paljon kiinnitti mieltä kaikki, mikä koski hovia ja hallitusparia henkilökohtaisesti. Heidän salaperäisestä elämästään, josta niin vähän kuulsi suurten juhlamenojen upean loiston lävitse, tiedettiin ylipäänsä peräti vähän, mutta sitä enemmän sitten kuviteltiin. Keisarista oli liikkeellä joukko tarinoita, joitten mukaan hän milloin seurusteli enkelien, milloin pahojen henkien kanssa. Koska Justinianus tuli toimeen hyvin vähällä unella ja oli väsymätön ja täynnä toimintatarmoa, meni hän tavallisesti myöhään levolle ja nousi päivän koittaessa. Tapahtuipa sellaistakin, että hän lähti keskellä yötä vuoteeltaan ryhtyäkseen työhön. Näitten öisten kävelyitten ympärille kutoi kansan mielikuvitus kokonaisen romaanin. Sanottiin, että kun keisari öisin harhaili palatsissa, olikin näkyvissä vain päätön ruumis, joka herkeämättä vaelteli autioitten salien lävitse, sekä että pään nähtiin äkkiä tulevan ilman halki — kukaan ei tietänyt mistä — ja asettuvan paikalleen ruumiiseen, jonka se oli niin omituisella tavalla jättänyt. Tämän lisäksi kerrottiin, että keisarin rinnalla seisovat hovimiehet näkivät toisinaan hänen kasvojensa yht’äkkiä muuttuvan, hänen kulmakarvojensa ja silmiensä häviävän ja kaikkien inhimillisten piirteitten katoavan hänen kasvoiltaan. Olen jo kertonut tarinan munkki Zooraksesta, joka rukouksillaan muka paransi juuri tuollaisen hirveän kohtauksen. Kerrotaan, että pyhä Sabas, kuuluisa palestiinalainen erakko, joka oli eräänä päivänä opastettu Justinianuksen vastaanottohuoneeseen, oli paennut kuin mieletön nähdessään syvään horrokseen vaipuneet eunukit. Heidän keskellään hän oli kertonut nähneensä itse paholaisen istuvan keisarillisella valtaistuimella. Tällaisten juttujen lisävahvistukseksi toisteltiin jäävittömien todistajien lausuntoja, kuten esimerkiksi palatsin palvelijoiden sanoja, he kun olivat täysin tervejärkisiä ihmisiä eivätkä olleet vielä ennättäneet toipua näyn aiheuttamasta järkytyksestä. Väitettiinpä, että keisarin oma äitikin oli kertonut seurustelleensa yliluonnollisen olennon kanssa, jonka läsnäolon hän oli tuntenut ja joka oli lopulta kadonnut unessa, sekä että Justinianus oli ollut tämän seikkailun hedelmä.
Keisarin suunnattoman menotilin selittäminen ei myöskään tuottanut erikoista päänvaivaa. Eräänä päivänä, kertoo tarina, kävi keisari rakenteilla olevassa Sofiankirkossa ja oli hyvin murheissaan siitä, ettei ollut rahaa aloitetun rakennustyön jatkamiseen. Seisoessaan rakennustelineillä hän tarkasteli kaihomielin suurta työtään, joka oli tuomittu jäämään keskeneräiseksi. Silloin hän näki erään palatsin eunukin lähestyvän.
»Miksi, oi hallitsija, olet huolissasi rahojen vuoksi?» tämä kysyi keisarilta. »Jätä huomenna muutamia suurmiehiäsi minun käytettäväkseni, niin toimitan sinulle niin paljon rahaa kuin vain haluat».
Kun keisari seuraavana päivänä taas tarkasteli rakennustyötä, sama mies tuli uudelleen hänen luokseen.
»Jätä tänään muutamia luotettavia miehiäsi minun käytettäväkseni», hän sanoi, »ja salli meidän lähteä».
Hämmästyneenä tästä itsepintaisuudesta Justinianus määräsi hänen käytettäväkseen rahastonhoitaja Strategioksen, joka oli kaupunginprefekti, sekä lukuisan seurueen ja yksikolmatta voimakasta muulia. Eunukki vei heidät mukanaan kaupungin ulkopuolelle, ja äkkiä ilmestyi heidän näkyviinsä upea palatsi, joka selvästikään ei ollut ihmiskäsien rakentama. Opastaja kehoitti seuralaisiaan nousemaan ylös palatsin portaita ja vei heidät saliin, joka oli täynnä kultaharkkoja. Siellä tuo salaperäinen mies otti lapion käteensä ja latoi joka muulin selkään neljäsataa kultakimpaletta, joista jokainen vastasi neljääsataaviittäkymmentätuhatta markkaa. Kun hän oli tällä tavoin latonut noin yhdeksän miljoonan markan arvoisen aarteen muulien selkään, lähetti hän seuralaisensa keisarin luokse, sanoen jäävänsä itse sulkemaan ovea. Suuren kultamäärän nähdessään Justinianus käski kertomaan itselleen tarkoin seikkailun vaiheet, ja kun ei eunukkia kuulunut tulevaksi, lähetti hän noutamaan häntä. Mutta se paikka, jossa tuo aarrepalatsi oli äsken kohonnut, oli nyt tyhjä ja mies kadoksissa. Keisari oli nyt vakuutettu siitä, että tässä oli tapahtunut ihme, ja antoi siitä Jumalalle kunnian.