Siitä tavasta, jolla Justinianus täytti keisarillisen aarrekammion, olivat uutisnälkäiset ihmiset myöskin hyvin selvillä, mutta siitä ei kernaasti puhuttu ääneen. Sanottiin keisarin valmistavan vääriä testamentteja päästäkseen käsiksi suuriin perintöihin, ja hänen väitettiin keinottelevan viljalla, silkillä, kansan elintarpeilla ja huvituksilla. Kerrotuinpa sellaistakin, ettei hän rikkauksia hankkiakseen kavahtanut väärää tuomiota eikä murhaakaan. Samalla tavoin paneteltiin Teodoraa, hänen omaisiaan ja entisiä elämäntapojaan. Tiedettiin, että hän oli rikas ja että hän rakasti rahaa — kerrottiin hänen pelaavan salaa yhdessä keisarin kanssa ryöstääkseen pelissä puti puhtaaksi ne lähimmät ystävänsä, joille olivat aikaisemmin lahjoitelleet omaisuuksia, tai vetoamalla kauppatoimia säännöstelevän lain rikkomuksiin takavarikoivan omaksi hyväkseen kaikenlaisia kalleuksia, kauniita kankaita, kallisarvoisia koristuksia ynnä muuta, mikä oli herättänyt hänen kateuttaan. Tiedettiin, että hän oli pitkävihainen, kostonhimoinen ja julma ja kykeni mihin tahansa, kun oli syöstävä vastustaja onnettomuuteen tai turvattava omaa valta-asemaa, ja hänestä keksittiin mitä kamalimpia juttuja. Sanottiin hänen, jos joku onnettomuudekseen oli vastenmielinen hänelle, noudattavan vihatun henkilön salaa palatsiin, mistä onneton kahlehdittuna ja pää peitettynä vietiin tarkan valvonnan alaisena laivaan ja sitten jonnekin kaukaiseen maahan, jossa julmat vanginvartijat panivat nopeasti täytäntöön keisarinnan koston.
Siitä, mitä tapahtui palatsin läpipääsemättömien muurien sisäpuolella, oli pääkaupungin juorunhaluisilla asukkailla paljon kertomista. Siellä oli, väitettiin, valtavia maanalaisia vankiluolia, hiljaisia ja kauheita vankiloita, joissa Teodora piti uhrejaan teljettyinä, ruoskitutti ja antoi kiduttaa heitä. Ainaisessa pimeässä ja niin kovasti kahlehdittuina, että tuskin saattoivat kumartua, onnettomat saivat viettää kuukausia ja vuosia, ja heille heitettiin kehno ravinto kuin eläimille. Jos he sattumalta pääsivät pakoon tästä helvetistä, olivat he mielipuolia, sokeita tai tyyten murtuneita kauhean vankeuden jälkeen. Ne, jotka pääsivät elävinä tästä hirveästä manalasta, tästä pimeästä labyrintistä, jonka portilla sai heittää kaiken toivon, saivat tosiaankin pitää itseään onnellisina. Monet katosivat jäljettömiin. Kerrottiin, että eräänä päivänä se poika, jonka Teodora oli nuoruudessaan synnyttänyt, oli tullut palatsiin. Isä oli kuolinvuoteellaan ilmaissut pojalle hänen syntyperänsä, ja lapsi oli lähtenyt Konstantinopoliin tapaamaan äitiään. Keisarinna, joka tuli hyvin levottomaksi ja pelkäsi Justinianuksen suuttuvan, jos saisi kuulla puhuttavan tästä puolisonsa myrskyisen nuoruuden seikkailusta, otti pojan vastaan ja jätti hänet sille palvelijalleen, joka aina suoritti hallitsijattarensa salaiset tehtävät. Sen jälkeen ei lapsiraukkaa enää koskaan nähty.
Tietenkin on näihin juttuihin suhtauduttava hyvin varovaisesti. Prokopios itsekin, joka on kertonut kaikki nämä juorut, sanoo eräässä kohdassa, että Teodora oli hyvin salakähmäinen ihminen, ja ettei kukaan voinut päästä hänen jäljilleen, vaikka olisi ollut kuinka ovela, jos hän vain itse tahtoi salata jonkin tekonsa. On näin ollen vaikea käsittää, kuinka kirjailija itse on voinut saada selvän kaikista näistä rumista muistoista ja luonteeltaan täysin salaisista tarinoista, joissa kerrottiin öisistä murhista, maanalaisista vankiloista ja salaisista, peloittavista kidutuksista. Sitäpaitsi on lisättävä, että hänen omien sanojensa mukaan ei ollut kovinkaan vaikeaa päästä pakoon näistä vankiluolista, sekä että toiselta puolen muutamat keisarinnan kuuluisimmat uhrit selvisivät jokseenkin hyvin ja kokemastaan epäsuosiosta huolimatta onnistuivat luomaan itselleen aika hyvän uran. Tietenkin saattoi tässä piilokäytävien ja salaisuuksien täyttämässä palatsissa tapahtua kerrassaan merkillisiä asioita, ja patriarkka Antimuksen kohtalo, josta on jo kerrottu, osoittaa, mitä kaikkea voi kätkeytyä palatsin varjoon. Ja kun Teodora vihasi jotakuta, oli hän varmasti tarpeeksi nainen ollakseen kavahtamatta väärän epäsuosion tai kenties murhankin käyttämistä rankaisuna. Hänen kostonhimonsa oli uskomattoman leppymätön, ja koko ikänsä hän muisti ne loukkaukset, joilla vihreät olivat synkentäneet hänen nuoruutensa. Turvatakseen valtansa hän raivasi pois kaikki esteet, jotka ilmestyivät hänen tielleen, ja teki lopun kaikista pyyteistä, jotka uhkasivat hänen asemaansa. Vastustajan nujertamisessa olivat hänen mielestään kaikki keinot luvallisia, petos ja väkivalta, valhe ja lahjukset. Viekkaana ja kovana, jopa julmanakin, kun oma etu oli kysymyksessä, hän ei tuntenut suurta tunnonvaivaa valitessaan keinoja ja välikappaleita suunnitelmiensa toteuttamiseksi. Mutta Prokopioksenkin sanojen mukaan tämä leppymätön ja intohimoinen nainen kykeni tuntemaan sääliä vihollisiaan kohtaan, ja tosiasia on, että hänen vaarallisimmat vastustajansa sovittivat häväistyksensä ja salahankkeensa pelkällä maanpaolla. Yhtä varmaa on, että tämä kostonhimoinen ruhtinatar saattoi suoda koko myötätuntonsa sellaisille ihmisille, joita hän oli aluksi vihannut, sekä että hän voi pysyä uskollisena ja ystävällisenä niille, jotka pitivät hänestä ja palvelivat häntä hyvin, joskin hän kostamaan ryhtyessään saattoi olla mielivaltainen ja kova. Ja varmasti tehdään hänelle aiheettomasti väärin, jos pannaan hänen poikansa katoaminen hänen syykseen. Teodoran tytär, jonka olisi pitänyt herättää yhtä epämiellyttäviä muistoja Justinianuksessa, ei tuottanut äidilleen pienintäkään huolta, eikä Teodora säästänyt mitään vaivaa järjestellessään avoimesti ja peittelemättä mahdollisimman edulliseksi tyttärenpoikansa Anastasiuksen tulevaisuutta.
Konstantinopolin juorukellot eivät välittäneet paljoakaan kaikesta tästä. Oli aivan liian helppoa koettaa selittää luonnollisella tavalla Teodoran rajatonta vaikutusvaltaa Justinianukseen. Ei otettu huomioon sitä seikkaa, että hän oli kaunis ja harvinaisen älykäs — ei, jos hän tosiaankin ohjasi keisaria oman mielensä mukaan, oli jutussa varmasti mukana lemmon juonia. Ei ollut apua siitäkään huomautuksesta, että Justinianus oli hyvin helposti johdettava luonne, että hänen tahtonsa oli epävakaisempi kuin pöly, jota tuuli lennättää — mieluummin sittenkin uskottiin, että keisarinna oli taikakeinoin turvannut valtansa; ja sen vakuudeksi, että hän todellakin oli paholaisen välikappale, kerrottiin, että pahat henget olivat hänen nuoruudessaan kilpailleet hänen suosiostaan ja ajaneet rakastajat pois hänen huoneestaan.
Kaikkea tällaista kerrottiin tietysti äärimmäisen varovasti. Keisarinnalla, niin väitettiin, oli erikoisia vakoilijoita, eikä ollut viisasta joutua hänen vihansa kohteeksi. Luultavaa kuitenkin on, että jos keisarinna olisi valtaistuimelle nousemisensa jälkeen jatkanut entistä kevytmielistä elämäänsä, hänen lemmenseikkailunsa olisivat antaneet juorukelloille tarpeeksi puheenaihetta pääkaupungissa, joka ei liikoja kunnioittanut hallitsijoitaan. Konstantinopolissa oli naisten, varsinkin ylhäisessä asemassa olevien, siveys mieluinen juorujen ja panettelun aihe. Todistukseksi tästä esitettäköön seuraava aika lystikäs juttu.
Zeugman kaupunginosassa Kultaisen Sarven rannalla oli erään pylvään päähän pystytetty kuuluisa Venuksen kuvapatsas. Se suojeli erästä pääkaupungin tunnetuinta siveettömyydenpesää, mutta sitäpaitsi oli sillä hämmästyttävä ja kerrassaan merkillinen ominaisuus. Jos aviomies epäili vaimonsa siveyttä, virkkoi hän hänelle:
»Mennäänpä Venuksen patsaalle; jos sinä olet viaton, käy se siellä ilmi».
Ja tosiaankin saattoivat vain kunnialliset naiset esteettä kulkea jumalattaren kuvan ohitse. Muut huomasivat siinä silmänräpäyksessä, jolloin lähestyivät sitä, äkkiä olevansa alasti — kukaan ei ymmärtänyt, mikä taikavoima sen sai aikaan.
Eräs Teodoran sisarentytär sattui kerran joutumaan tämän seikan vuoksi peräti epämiellyttävään seikkailuun. Hän matkusti ratsain tämän kaupunginosan kautta, kun äkillinen sadekuuro pakotti hänet poikkeamaan toiselle tielle. Kiinnittämättä asiaan sen suurempaa huomiota hän ohjasi hevosensa kuvapatsaan luokse, ja silloin olikin hän äkkiä kaikkien nähden ilki alasti. Perinpohjin nöyryytettynä ja vielä enemmän vihoissaan hän revitytti tuon petollisen patsaan, mutta Bysantin juoruakoilla oli tämän tapauksen vuoksi äärettömän hauskaa.
Kun siis häväistysjuttujen kertojat eivät ole syyttäneet Teodoraa mistään lemmenseikkailusta hänen avioliittonsa jälkeen, ja kun hänen yksityiselämänsä mallikelpoisuutta ei ole koskaan epäilty, johtuu se ilmeisesti siitä, että keisarinna käyttäytyi moitteettomasti. Ja kun viime aikoina on paljon keskusteltu tästä asiasta, niin koettakaamme vielä kerran harkita, mitä on syytä otaksua Teodoran siveydestä.