Seuraavana päivänä, tammik. 14:ntenä, lähestyi kansanjoukko palatsin portteja ja vaati haltuunsa ylintä kamariherraa Kalopodiosta, prefekti Eudemonia ja ennen kaikkea keisarin molempia neuvonantajia Johannes Kappadokialaista ja Triboniusta. Justinianus myöntyi, hän nimitti Basilideen kvestoriksi ja Fokaksen pretoriaanien päälliköksi, ja nähdessään kansan riemun ja kiitollisuuden, kun uudet ministerit näyttäytyivät, hän luuli hetkisen onnistuneensa vaimentamaan uhkaavan myrskyn. Mutta keisarin myöntyminen tapahtui liian myöhään, se vain yllytti raivoavaa joukkoa ja sai sen käsittämään voimansa. Kapina kasvoi vallankumoukseksi.

Aina tähän asti oli kuitenkin kansan järkevä aines pysytellyt syrjässä tapausten kulusta, eikä kaikki toivo ollut vielä mennyttä. Justinianus luuli voivansa ryhtyä voimakeinoihin. 15 p:nä hän päästi barbaariset kaartinsotilaansa Belisariuksen komentamina kapinallisia vastaan. Onnettomuudeksi nämä raa’at palkkasoturit kävivät Sofian kirkon pappien kimppuun, jotka olivat lähteneet kirkosta pyhäinjäännökset käsissään koettaakseen erottaa taistelevia. Tällaisen pyhyydenloukkauksen näkeminen saattoi uskollisina pysyneetkin raivoihinsa. Joka ikkunasta, joka pengermältä ja katolta sinkoili satamalla kattotiiliä ja kiviä joukkojen päälle ja naiset, jotka varsinkin olivat suunniltaan, ottivat aktiivisesti osaa taisteluun. Sotilaat menettivät itsehillintänsä ja peräytyivät palatsia kohti, ja heidän pakoaan jouduttaakseen voittava kansanjoukko sytytti tuleen monta lähistöllä olevaa julkista rakennusta. Senaatin talo, Zeuxipposkylpylä ja Sofian kirkko joutuivat liekkien uhriksi; keisarin palatsikin oli vaarassa, sen etupihan rakennuksissa riehui tuli samoin kuin kaartin kasarmeissakin. Kolme päivää hävitti tuli voimakkaan myrskyn auttamana kaupunkia ja tuhosi Irenen kirkon, Aleksanterin kylpylän, Sampsonin sairaalan, joka paloi potilaineen päivineen, basaarimyymälät, joukon komeita palatseja ja yksityisrakennuksia sekä kokonaisen kaupunginosan, joka oli kaikkein kauneimpia ja ulottui Augusteontorilta Konstantinuksen Forumille asti. Enemmän kuin neljännes koko kaupungista oli tuhkana, ja mustien rauniokasojen, palaneista rakennuksista jääneitten pirstaleitten sekä kitkerien savupilvien keskellä, mikä teki kaupungissa asumisen melkein mahdottomaksi, ruumiitten peittämillä kaduilla, jossa näkyi paljon kuolleita naisiakin, jatkui taistelu. Ryöstö ja polttaminen rehoittivat rajattomasti, ja rauhalliset asukkaat pakenivat joukoittain Bosporin toiselle rannalle.

Palatsissa oli hämminki suuri. Vaikka olikin kiireesti komennettu lisäväkeä lähiseudun joukko-osastoista, oli kuitenkin puute miehistä. Kaartin sotaväenosastot, koreat paraatisotilaat, jotka eivät olleet kovinkaan halukkaita lyömään ja iskemään, olivat kaikkina aikoina olleet peräti keskinkertaisia taisteluvoimia, ja sitä paitsi ei heidän uskollisuuteensakaan ollut paljoa luottamista. Sotilaiden valtavan suuri enemmistö odotteli tapausten kehitystä ratkaistakseen sen mukaan kantansa, pysytteli puolueettomana keisarin ja kapinallisten välillä ja lamautti puolustuksen epävarmalla asenteellaan. Justinianus ei voinut luottaa muihin kuin muutamiin vanhempiin rykmentteihin, jotka olivat hiljattain palanneet Persiasta Belisariuksen mukana, sekä niihin sotavanhuksiin, jotka muodostivat kenraalin henkivartioston — hyvä jos niitä oli kaiken kaikkiaan pari kolme tuhatta miestä — sekä Munduksen kolmeentuhanteen heruliin, jotka olivat parastaikaa ohimatkalla Konstantinopolissa, henkivartijoihinsa ja kamariherroihinsa sekä lopuksi pieneen uskollisina pysyneitten joukkoon. Se ei merkinnyt paljoa kokonaista kapinoivaa kaupunkia vastaan. Äärimmäisen hermostunut keisari näyttikin yhä ilmeisemmin menettävän itsehillintänsä ja pelkäävän joka taholla ympärillään olevan salaliittolaisia ja murhamiehiä. Heti kapinan alettua olivat Anastasiuksen veljenpojat Hypatios ja Pompeios tulleet palatsiin vakuuttamaan uskollisuuttaan, mutta heidän rukouksistaan huolimatta Justinianus käski heidän palata kotiin. Hän ei käsittänyt lahjoittavansa tällä tavoin kapinallisille juuri sen, mitä heiltä puuttui, nimittäin johtajat.

Tammik. 18:ntena, kapinan kuudentena päivänä, ryhtyi Justinianus, joka ei ollut nukkunut vähääkään, voimanponnistukseen. Niitten salakäytävien kautta, jotka johtivat palatsista keisarilliseen aitioon, hän lähti hippodromiin, avautti puhujalavalle vievät kupariovet, astui esiin pitäen evankeliumeja kädessään sekä lupasi juhlallisesti antaa anteeksi kaikille, jos kapinalliset laskisivat aseet käsistään.

»Minä yksin olen kaikkeen syyllinen», hän sanoi nöyrästi. »Syntini saivat minut kieltämään teiltä sen, mitä pyysitte hippodromissa».

Jotkut hajanaiset hyvähuudot seurasivat näitä sanoja, mutta ne hukkuivat joka taholta kaikuviin herjaussanoihin:

»Valehtelija, aasi, valapatto!»

Kiviä lenteli keisarilliselle puhujaparvekkeelle, häväistyssanoja huudettiin Justinianuksesta ja Teodorasta. Mitään muuta ei ollut tehtävissä kuin peräytyä.

Mitä oli saattanut odottaa, tapahtuikin nyt. Kansa, jonka piti valita itselleen uusi hallitsija ja joka jo monta päivää oli huutanut Hypatioksen nimeä, lähti hänen palatsiinsa, jonne Justinianus oli käskenyt hänen palata. Turhaan takertui hänen puolisonsa Maria kiinni hänen vaatteisiinsa ja huusi itkien, että he vievät hänen puolisonsa kuolemaan, sekä rukoili hänen ystäviään tulemaan apuun. Turhaan koetti Hypatios itse puolustaa itseään. Haltiotilaan joutunut joukko kuljettaa hänet mukanaan Konstantinuksen Forumille, siellä hänet nostetaan kilvelle, hänen otsalleen pannaan diadeemiksi sotilaan kaulaketju, hänet koristellaan keisarin arvomerkeillä ja keisarinviitalla, jotka on anastettu palatsin valloitettua osaa ryöstettäessä. Uusi hallitsija etunenässä ryntää joukko hippodromiin ja nostaa Hypatioksen keisarilliseen aitioon, minkä jälkeen kapinan johtomiehet alkavat muutamien viisaitten miesten neuvoista välittämättä tuumia, kuinka parhaiten saataisiin palatsi rynnäköllä vallatuksi. Joka taholta liittyi kapinallisten puolueeseen lisää tyytymättömiä ja epätietoisia, monet senaattorit ja ylimykset ilmoittivat julkisesti kannattavansa Anastasiuksen veljenpoikaa, ja kaupungilla kierteli jo sellainen huhu, että Justinianus ja Teodora olivat paenneet. Vihreitten puolueeseen kuuluvat nuoret miehet kiertelivät asestettuina kaikkialla kaupungissa ja uskoivat voiton taatuksi, minkä vuoksi hätääntynyt Hypatioskin alkoi uudelleen toivoa.

Oli tammik. 18:nnen päivän iltapuoli. Ratkaiseva hetki oli tullut. »Koko keisarikunta», sanoo eräs silloin elänyt henkilö, »näytti olevan perikatonsa partaalla». Kaupunki paloi, hippodromissa osoitti kansanjoukko suosiotaan Hypatiokselle ja herjasi Justinianusta ja Teodoraa, palatsi oli joutumassa kapinallisten haltuun. Keisari, joka oli menettänyt toivonsa ja apukeinonsa, ei enää uskonut voivansa kukistaa kapinaa ja pelkäsi jo, ettei hänen henkensäkään enää ollut turvassa. Palatsin ja meren välissä olevien puutarhojen kautta kuljetettiin aluksiin kalleuksia keisarin aarrekammiosta, ja Justinianus aikoi itse paeta samaa tietä. Keisari neuvotteli korkeimpain neuvoskunnassa viimeisten uskollistensa Belisariuksen, Munduksen, Konstantioluksen, Basilideen, muutamien palvelijoiden ja kamariherrain kanssa. Teodorakin oli läsnä neuvottelussa. Tuona surkeana päivänä, jolloin epätoivoinen ja neuvoton Justinianus ei nähnyt mitään muuta pelastusta kuin paon, jolloin hänen ministerinsä ja kenraalinsa osoittivat samaa horjuvaisuutta kuin hänkin, oli Teodora ainoa, joka pysyi levollisena ja luottavaisena keskellä yleistä mielenmasennusta. Hän ei ollut vielä sanonut mitään, mutta äkkiä hän nousi kesken toisten äänettömyyttä ja muistutti heidän raukkamaisuutensa katkeroittamana keisaria ja ministerejä, jotka näin hylkäsivät hänet, heidän velvollisuuksistaan.