»Vaikkapa ei olisikaan jäljellä mitään muuta keinoa kuin pako», hän sanoi, »en sittenkään pakenisi. Ne, joilla on ollut kruunu päässään, eivät saa enää elää menetettyään sen. En tahdo elää päivääkään sen hetken jälkeen, jolloin minua ei enää puhutella keisarinnaksi. Jos tahdot paeta, Caesar, niin tee se, sinulla on rahaa, laivat ovat valmiina, meri on avoinna. Minä jään. Rakastan vanhaa väitettä, että purppura on suloinen käärinliina».
Sinä päivänä Teodora pelasti valtaistuimen Justinianukselle, ja tässä kaikki voimat vaativassa taistelussa, jolloin sekä hänen valtakuntansa että henkensä olivat pelissä, kohosi hän kunnianhimonsa tukemana sankarilliseen suuruuteen.
Hänen tarmokas puheensa sai Justinianuksen ja hänen neuvonantajansa uudelleen rohkaisemaan mielensä. Sillä aikaa kuin viekas Narses, keisarinnan uskottu, otti tehtäväkseen erottaa siniset muista kapinallisista ja onnistuikin siinä rahan voimalla, ja kun tämän hajaantumisen vuoksi alkoi syntyä erimielisyyttä vallankumouksellisten keskuudessa ja kun ruvettiin jo uudelleen kuulemaan keisarille uskollisten suosionhuutoja: »Eläköön Justinianus! Herra, varjele Justinianusta ja Teodoraa!», valmistivat Belisarius ja Mundus hyökkäystä hippodromia vastaan. Suitsuavien raunioitten kautta Belisarius koetti sotilaineen tunkeutua keisarin aitioon, jossa Hypatios oleskeli, mutta kaartinsotilaat, joilla oli hallussaan Kathismapalatsi, kieltäytyivät tottelemasta häntä ja pysyivät itsepintaisesti puolueettomina. Epätoivoissaan kenraali palasi palatsiin pitäen asiaa lopullisesti menetettynä, ja tällä kertaa täytyi Justinianuksen koettaa rohkaista häntä. Vihdoin onnistui Belisariuksen suurella vaivalla raivata itselleen tie sinisten porttien kautta areenalle ja miekka kädessä hyökätä kapinallisia vastaan. Taistelun hälinä houkutteli paikalle toimekkaan Munduksenkin, joka oli vain odottanut tätä merkkiä. Hän hyökkäsi nyt barbaarijoukkoineen vastakkaiselta puolelta hippodromiin raivaten itselleen sisäänpääsyn siitä portista, jota sanottiin Kuolleitten portiksi. Sillä välin kuin keisarilliset joukot antoivat ylhäältä amfiteatterin kävelykäytäviltä nuolisateen suuntautua kansanjoukkoon, raivasivat toiset miekka kädessä itselleen verisen tien tiheässä seisovan ja turvattoman lauman lävitse. Nyt syntyi hirveä pakokauhu. Mutta pakoyritykset olivat turhia, sillä joka taholla oli toisia vastassa. Turhaan tehtiin vastarintaa; Belisariuksen vanhat sotilaat löivät kaikki maahan eivätkä antaneet kenellekään armoa. Iltaan asti kesti säälimätöntä teurastusta sotilaiden lävistäessä aseillaan kaikki, jotka joutuivat heidän ulottuvilleen. Iltamyöhällä, kun verilöyly loppui, makasi muutamien todistajien lausunnon mukaan enemmän kuin kolmekymmentätuhatta, toisten mukaan taas melkein viisikymmentätuhatta ruumista hajallaan hippodromin verisellä tantereella.
Hypatios, jonka kaksi keisarin veljenpoikaa vangitsi kenenkään hänen kannattajansa uskaltamatta kohottaa sormeakaan hänen avukseen, vietiin yhdessä serkkunsa Pompeioksen kanssa Justinianuksen eteen. Pompeios, joka oli heikko raukka ja kykenemätön kestämään tällaisia onnettomuuksia, rukoili ja itki, vähän voimakkaampi Hypatios taas vakuutti viattomuuttaan ja vannoi kansan tehneen hänelle väkivaltaa sekä lisäsi, että hän, käskiessään kapinallisten lähteä hippodromiin, oli vain tahtonut siten saattaa heidät turvattomina Justinianuksen käsiin. Tämä oli totta, mutta onnettomuudeksi Hypatioksen sanansaattaja ei ollut voinut löytää tietä keisarin palatsin monissa sokkeloissa. Justinianus, joka oli nyt saanut takaisin kylmäverisyytensä, vastasi armonpyytäjille julman ivallisesti:
»Hyvä on, mutta koska teillä on sellainen vaikutusvalta näihin miehiin, olisitte menetelleet oikein, jos olisitte käyttäneet sitä, ennenkuin poltitte pääkaupunkini».
Seuraavana päivänä hän mestautti heidät. Heidän ruumiinsa heitettiin
Bosporiin.
Sanotaan, että Justinianus kenties olisi kuitenkin antanut heille anteeksi ja pitänyt riittävänä rangaistuksena sitä kauheaa verilöylyä, joka päätti kuusipäiväisen metelin. Mutta Teodora, jonka luonne oli paljon julmempi ja leppymättömämpi, vaati kuolemanrangaistusta. Hän oli, kertoo eräs aikalainen, vannonut Jumalan pyhässä nimessä ja oman päänsä kautta, ettei säästäisi kapinallisten johtajia, ja hänen oli onnistunut kiristää keisarilta samanlainen vala. Hän vaati, että annettu lupaus oli pidettävä, ja häntä täytyi totella.
Toisiakin ankaroita rangaistuksia seurasi. Joukko ylimyksiä ja senaattoreja, jotka olivat kapinan aikana saattaneet itsensä huonoon valoon, tuomittiin kuolemaan tai maanpakoon, heidän omaisuutensa takavarikoitiin ja siirrettiin keisarin aarrekammioon tai jaettiin palkintoina hallitsijaparin kannattajille. Erikoisen julmasti vainottiin niitä, jotka tavalla tai toisella tuntuivat pettäneen laillisen hallituksen, hovimiehiä, jotka olivat epäilleet sen vallassapysymistä, kaartinsotilaita, jotka olivat epäröineet puolustaa sitä, sinisen puolueen jäseniä, jotka olivat yhtyneet vihreihin. Keisarin käskystä pani kaupunginprefekti toimeen pitkäaikaisen tutkimuksen, ja pääkaupungissa vallitsi hirmuvalta.
Kapina oli kukistettu, ja Justinianus voi täydellä syyllä kuuluttaa siinä julistuksessa, jota hän antoi jakaa kaikissa valtakuntansa kaupungeissa, että hän oli voittanut vallananastajat, jotka olivat nousseet häntä vastaan. Mutta ennen kaikkea oli hänen kiitettävä Teodoraa voitostaan, ja sen vuoksi merkitseekin Nika-kapina käännekohtaa keisarinnan elämässä. Noina kohtalokkaina päivinä hän kunnostautui valtiomiehenä ja osoittautui paljon kylmäverisemmäksi ja lujatahtoisemmaksi kuin miehensä. Täten hän oli, niinkuin sattuvasti on sanottu, todenteolla ansainnut sen paikan keisarin neuvoskunnassa, josta hänen oli tähän asti kenties ollut kiitettävä vain keisarin heikkoutta. Teodora sai pitää sen yhä edelleenkin, eikä kiitollinen Justinianus ajatellutkaan ottaa sitä häneltä pois. Ja koska keisarinnalla oli kykyä ja ymmärrystä, kun suuret asiat olivat kysymyksessä, sekä selvänäköinen ja johdonmukainen käsitys niitten kehityksestä, oikea arvostelukyky valtion asioissa ja erehtymätön vaisto eri mahdollisuuksia harkitessaan, ei hän ainoastaan ohjannut asioita kuin hallitsijatar, jolla on käytettävänään kaikki keisarillisen aseman voimakeinot, vaan hän hallitsikin hyvin.
6