Mitä teki nyt Teodora? Hän lähetti puolestaan lyhyen, mutta kaunopuheisen kirjeen Teeban maaherralle. Se sisälsi seuraavaa: keisarinna halusi, että hänen omat lähettiläänsä saapuisivat Nubiaan ennen keisarin lähettiläitä, sekä että maaherra saisi hengellään maksaa, jollei hän millä tekosyyllä tahansa järjestäisi niin, että keisarin sanansaattajien matka viivästyisi ja keisarinnan lähettiläät pääsisivät edelle.
Nämä vastakkaiset käskyt, jotka kumpikin tulivat yhtä korkealta taholta, eivät hetkeksikään panneet Teeban maaherraa epäröimään. Teodoran lähettiläät matkustivat ensin Nubiaan upeasti varustettuina ja suuren saattueen keralla. Kun Justinianuksen lähettiläät saapuivat, selitettiin heille kaikin mahdollisin anteeksipyynnöin, että toistaiseksi ei ollut ainoaakaan juhtaa saatavissa, koska keisarinnan lähettiläät olivat takavarikoineet kaikki ja näyttäneet selvät käskyt, joita ei ollut uskallettu jättää noudattamatta. Keisarin lähettiläät saapuivatkin aivan oikein liian myöhään, tapasivat maan vallattuna eivätkä päässeet minkäänlaisiin tuloksiin. Tarina ei kerro, saiko Teeban maaherra, joka oli niin hyvin palvellut Teodoraa, korotuksen, mutta hyvin luultavasti niin kävi. On kuitenkin helppoa kuvitella, kuinka sellaiset tapaukset yhä lisäsivät keisarinnan valtaa ja arvoa.
Teodora ei kuitenkaan käyttänyt kaikkea tarmoaan suosikkiensa menestyksestä huolehtimiseen tai herättääkseen virkamiehissä suuria käsityksiä vaikutusvoimansa laajuudesta. Hän tunsi elävää harrastusta tärkeitä valtionasioita kohtaan ja hänellä oli omat käsityksensä hallinnosta ja erikoiset mielipiteensä politiikasta ja diplomatiasta. Justinianuksen lainlaadinnassa voidaan osoittaa joukko sellaisia kohtia, jotka aivan varmasti ovat aiheutuneet Teodoran aloitteesta. Muuan ryhmä näitä toimenpiteitä, johon myöhemmin palaamme, tarkoitti naisten aseman parantamista, mikä olikin hänen erikoisen harrastuksensa esineenä, toiset taas, joilla oli vieläkin suurempi merkitys, olivat yhteydessä yleisen hallinnon uudistamisen kanssa.
Valtiomieskatseellaan Teodora näki selvästi ne kaksi pahaa asiaa, joihin kätkeytyi keisarikunnan turvallisuutta uhkaava vaara — kriitillisen taloudellisen kysymyksen ja kriitillisen uskonnollisen kysymyksen. Niin suuri rahan tarve kuin hänellä itsellään olikin, ymmärsi hän samoin kuin Justinianuskin, kuinka vaarallista oli kiristää alamaisiaan liiaksi ja pitää sillä tavoin yllä kasvavaa tyytymättömyyttä. Sen vuoksi hän taivutti Justinianuksen julkaisemaan vuonna 535 asetuksen, joka määräsi virkamiesten velvollisuudet ja tehtävät ja käski heitä olemaan oikeudenmukaisia ja rehellisiä sekä isällisiä alempiaan kohtaan. Juuri samasta syystä Teodora joutui riitaan Johannes Kappadokialaisen, tuon kivikovan, turmeltuneen ja lahjuksia vastaanottavan ministerin kanssa.
Yhtä suurta harrastusta hän tunsi uskonnollisia kysymyksiä kohtaan. Samaan aikaan, jolloin Justinianus suurten roomalaisten muistojen sokaisemana antautui vuoroin suurellisen, vuoroin päihdyttävän ajatuksen valtaan: uneksimaan Caesarin valtakunnan uudelleen rakentamista ja oikeaoppisuuden vallan turvaamista yhtymällä Roomaan, Teodora kääntyi sukkelampana ja laajakatseisempana itään päin. Hän ymmärsi, että kaikki Aasian rikkaat ja kukoistavat maakunnat sekä etenkin Syyria ja Egypti olivat valtakunnan todellinen voima; hän käsitti, mikä vaara keisarikunnalle sisältyi siihen uskonnolliseen hajaannukseen, jolla idän kansat noissa valtakunnissa ilmaisivat eristäytymispyrkimyksensä. Teodora ymmärsi, kuinka välttämätöntä oli sopivilla myönnytyksillä ja hyvin suurella suvaitsevaisuudella vaimentaa uhkaavaa tyytymättömyyttä, ja kun hän koetti suunnata valtakunnan politiikkaa tähän päämäärään, on täysin kohtuullista myöntää, että hän näki asiat selvemmin kuin korkea puolisonsa ja osasi arvata tulevaisuuden tapaukset paremmin kuin hän.
Herkeämättömän tarkkaavaisena, erikoisen kestävänä ja ihmeellisen kekseliäänä Teodora koetti elämänsä loppuun asti saada ratkaisua uskonnollisessa tai paremminkin siinä valtiollisessa kysymyksessä, joka kätkeytyi uskonnon verhoon. Mutta tätä kysymystä hän ei suinkaan pohtinut vain vaihtaakseen mielipiteitä ja nauttiakseen hedelmättömästä keskustelemisen ilosta niinkuin Justinianus. Teodora oli sukua Bysantin suurille keisareille, joiden katse oli aina suunnattu uskonnollisten riitojen pinnallisten ja vaihtelevien muotojen takaa siintävää valtiollisten kysymysten vakinaista taustaa kohti. Senvuoksi hän noudattikin valtion nimessä päättävästi mielipiteitään, suojeli julkisesti kerettiläisiä, uhmasi rohkeasti paavia, veti mukaansa horjuvaisen ja hätäilevän Justinianuksen sekä syöksyi sokeasti taisteluun tahtomatta koskaan tunnustaa joutuneensa tappiolle.
Elämänsä viimeiseen päivään asti hän taisteli sitkeän itsepintaisesti uskonsa puolesta osoittaen valtiomiehen lujaa kestävyyttä, mutta samalla todellisen naisen koko kiihkeyttä — ollen lempeä tai häikäilemätön aina asianhaarojen mukaan, tarpeeksi rohkea uskaltaakseen vangita ja erottaa virasta paavin, tarpeeksi liukas imarrellakseen itseään, kun oli saanut toisen taipumaan tahtoonsa, tarpeeksi uljas voidakseen suojella vainottuja ystäviään ja avustaa heitä saattamaan kirkkonsa entiseen kuntoon, tarpeeksi ovela onnistuakseen melkein aina saamaan keisarilta kannatusta politiikalleen.
Vähemmän tarkka hän ei ollut silloinkaan, kun oli hoidettava valtion muita asioita. Hän otti mielellään vastaan lähettiläitä, ja nämä, jotka tunsivat hänen vaikutuksensa, riensivät osoittamaan hänelle kunnioitustaan. Hän oli välittömässä kirjeenvaihdossa vieraitten yksinvaltiasten kanssa, jotka mielellään tyydyttivät hänen nousukasmaista turhamaisuuttaan ja hillitöntä vallanhimoaan liehakoiden häntä. Keisarin ja hallintoviranomaisten selän takana Teodora ylläpiti heidän kanssaan salaisia valtiollisia suhteita. Kun Justinianus suunnitteli sodan aloittamista Italiaa vastaan ja valmistautui katkaisemaan välinsä goottien kuninkaan Teodahadin kanssa, oli Bysantin lähettiläs Pietari, joka oli saanut tehtäväkseen toimittaa tuolle barbaariruhtinaalle keisarin uhkavaatimuksen, vain Teodoran nöyrä palvelija. Niinikään näyttää se jokseenkin salaperäinen kirjeenvaihto, jota keisarinna ylläpiti näihin aikoihin Ravennan hovin kanssa, todistavan, että hänellä oli omia erikoissuunnitelmia, jotka poikkesivat keisarin julkisista suunnitelmista.
Onko uskottava mitä Salaiset muistelmat kertovat, nimittäin että Teodora yllytti murhaamaan Teoderik Suuren tyttären Amalasvintan,[6] koska pelkäsi tuosta älykkäästä, hienostuneesta ja kauniista ruhtinattaresta tulevan itselleen kilpailijan, joka mahdollisesti voisi anastaa häneltä Justinianuksen sydämen? Mikään ei osoita sitä. Mutta se käy selvästi ilmi Teodoran kirjeistä, että hän politiikassaan mielellään uskotteli voivansa ohjata Justinianusta. Hän kehoitti Teodahadia jättämään hänen välitettäväkseen ne anomuskirjelmät, jotka tämä aikoi esittää keisarille, ja hän kirjoitti Persian kuninkaan Kosroeen ministerille: »Keisari ei tee mitään päätöstä neuvottelematta ensin minun kanssani».
Teodoran vaikutus ei tietenkään ollut aina eduksi, ja naapurimaiden hoveissa ilkuttiin usein keisarikuntaa, jota nainen hallitsi. Valtiomiesominaisuuksistaan huolimatta Teodora pysyi kuitenkin aina naisena, ja voimakkaiden intohimojensa ja vihansa kiihkeyden vuoksi hän saattoi valtakunnan usein aivan aiheetta kovaan kuohuntaan. Hän rakasti rahoja ja hankkiakseen niitä hän käytti usein vääriä ja epämiellyttäviä keinoja. Hän rakasti ystäviään, mutta piti heistä ehkä liiaksikin huolta. Hän turvasi omaistensa tulevaisuuden melkeinpä liiankin hyvin. Hänen vanhempi sisarensa Comito, entinen näyttelijätär, joutui Teodoran toimesta naimisiin erään korkea-arvoisen upseerin Sittaksen kanssa, joka oli ollut keisarin nuoruudenystävä ja pysyi hänen uskottunaan. Teodora koetti saada tyttärensä pojan Atanasiuksen naitetuksi Belisariuksen tyttären kanssa, jotta saisi sillä tavoin sukunsa haltuun kenraalin suunnattoman omaisuuden, ja kun tämä hänen suunnitelmansa epäonnistui, antoi hän Atanasiukselle yhtäkaikki suuria rikkauksia ja vaikutusvaltaisen aseman hovissa. Sisarensa tyttären Sofian hän naitti erään Justinianuksen veljenpojan kuropalaatti Justinuksen kanssa, jota yleensä pidettiin kruununperillisenä. Hänen äitinsä veli Teodorus kohosi ylimykseksi ja senaatin puheenjohtajaksi. Persialaissodassa sai eno korkean sotilaallisen aseman ja pysyi aina keisarin uskotuimpain neuvonantajain joukossa siihen päivään asti, jolloin heitti jäähyväiset maailmalle ja vetäytyi Koran luostariin. Samalla tavoin saivat kaikki Teodoran sukulaiset hänen välityksellään vaikutusvaltaisia ja tuottavia toimia. Ja loppujen lopuksi Teodora rakasti valtaa. Säilyttääkseen sen hallussaan kokonaisena ja rajoittamattomana hän ei kavahtanut mitään, ja kun hänen omat etunsa olivat kysymyksessä, esiintyi hän epäröimättä vilpillisenä, väkivaltaisena ja julmana sekä leppymättömänä kaikkia niitä kohtaan, jotka olivat ansainneet hänen vihansa, ja tällä tavoin hän sai mitä merkillisimmillä juonitteluillaan aikaan melkoista sekaannusta palatsissa ja hovissa.