Saadakseen Justinianuksen kokonaan valtaansa Teodora huolehti tarkoin siitä, ettei hänen ympäristössään ollut ketään, jonka vaikutusvalta olisi ollut hänen omaansa suurempi. Teodoran kostonhalu oli leppymätön niitä kohtaan, jotka uskalsivat panna kysymyksenalaiseksi hänen valtansa tai koettivat horjuttaa sitä.
Vuonna 542 Justinianus oli sairastunut ankaraan ruttoon, joka raivosi Konstantinopolissa, ja sekä pääkaupungissa että sotajoukonkin keskuudessa huhuiltiin jo hänen kuolleen. Monet kenraalit, jotka toivoivat hyötyvänsä hallituksenvaihdoksesta, selittivät, että jos keisari kuolisi, he eivät sallisi Bysantin, nimittäin hovin ja keisarinnan, määrätä uutta keisaria. Niitä sanoja ei Teodora antanut koskaan anteeksi. Heti kun keisarin parantuminen oli taas turvannut Teodoran oman vallan, hän kutsutti Konstantinopoliin ne, joita oli kuullut vakoilijoittensa mainitsevan suurimpina rikollisina, nimittäin Belisariuksen ja Butzeen.
Edellinen, jolta paikalla otettiin virka pois, joutui auttamatta epäsuosioon ja oli jonkin aikaa jo siinä käsityksessä, että menettäisi henkensäkin. Jälkimmäinen, jonka Teodora oli käskenyt palatsin naistenhuoneeseen tärkeää asiaa kuulemaan, heitettiin erääseen maanalaiseen vankikomeroon, jollaisissa keisarinnan huhuiltiin toimittavan uhrinsa salaa hengiltä. Kolmatta vuotta Butzes kitui tässä helvetissä, jossa hän sai elää alituisessa yön pimeydessä eikä voinut koskaan puhella ainoankaan elävän olennon kanssa. Vanginvartijoita, jotka toivat hänelle ruokaa, oli kielletty puhumasta sanaakaan hänen kanssaan. Prokopios kertoo, että Butzeelle jäi pitkältä vankila-ajaltaan muistoksi melkein kokonaan turmeltunut näkö ja loppuiäksi heikontunut terveys.
Samantapainen epäsuosio kohtasi sihteeri Priscusta, joka oli Justinianuksen suosimana kohonnut kaartinkomentajan korkeaan asemaan ja ylpeänä keisarin osoittamasta hyväntahtoisuudesta luuli voivansa uhmata Teodoraa. Priscus oli pahansuopa mies, joka oli asemansa avulla päässyt tuttavallisiin väleihin keisarin kanssa ja osannut miellyttää tätä teeskentelemällä intoa ja uskollisuutta. Hän oli aluksi käyttänyt asemaansa hankkiakseen itselleen kauniin omaisuuden; mutta häntä ei epäilyttänyt pyrkiä vielä korkeammalle. Hän luotti, epäviisaasti tosin, keisarin ystävyyteen, ja ylpeänä niistä korkeista virkatehtävistä, jotka hänelle oli uskottu, sekä konsulinvirasta, jonka hän myöskin oli saanut itselleen, hän alkoi tulla mahtavaksi ja käyttäytyä keisarinnaa kohtaan loukkaavalla tavalla. Uskalsipa hän puhua Teodorasta erittäin loukkaavin sanoinkin.
Teodora ei kuitenkaan ollut sellainen nainen, joka olisi ruvennut sietämään moisia hävyttömyyksiä, mutta niin suuri oli suosikin vaikutus keisariin, ja niin vilpittömästi oli Justinianus kiintynyt neuvonantajaansa, että keisarinna ei aluksi saanut aikaan mitään. Silloin hän päätti tehdä rohkean tempun. Hän antoi viedä vihollisensa väkivoimaila Kyzikokseen,[7] jossa häneltä kiireesti ja hullunkurisella tavalla ajettiin tukka pois päälaelta, minkä jälkeen hänet pakotettiin rupeamaan papilliseen säätyyn. Kun tämä teko kerran oli suoritettu, taipui Justinianus, mukautuvaisena kuten aina, Teodoran tahtoon. Hän ei koskaan enää kysellyt, mitä Priscuksesta oli tullut, vaan takavarikoi muitta mutkitta omaksi hyväkseen entisen suosikkinsa valtavan omaisuuden.
Toisetkin saivat kokea Teodoran vihan leppymättömyyttä ja ankaruutta. Bassianos oli, samoin kuin Priscuskin, rohjennut käyttäytyä nenäkkäästi keisarinnaa kohtaan. Se oli hyvin uskallettua, etenkin jos onnettomuudekseen kuului vihreitten puolueeseen niinkuin tämä nuori mies. Bassianos, joka tiesi, mitä hänellä oli pelättävissä, oli etsinyt suojaa pyhän Mikaelin kirkosta. Välittämättä laisinkaan paikan pyhyydestä Teodora vangitutti hänet siellä, mutta älykkäänä ihmisenä varoi mainitsemasta sanallakaan kokemastaan henkilökohtaisesta loukkauksesta. Bassianos pantiin telkien taakse syytettynä huonoista elämäntavoista ja oikeus tuomitsi hänet kuolemanrangaistukseen, jonka laki määräsi sellaisesta rikoksesta. Turhaan vaati kansanjoukko, jota liikutti hienon nuoren miehen miellyttävä olemus ja kauneus, suuriäänisesti hänen vapauttamistaan. Pirullisen julmana Teodora käski, että varsinaiseen rangaistukseen oli vielä lisättävä häpeällinen silvonta, minkä jälkeen hän tapansa mukaan takavarikoi uhrinsa omaisuuden yksityisvaroihinsa.
Yhtä innokkaasti hän kosti myöskin ystäviään kohdanneet onnettomuudet. Kun Belisariuksen poikapuoli Fotius rupesi puolustamaan isäpuolensa aviollista kunniaa ja uskalsi keskellä päivää ryöstää Efesoksen kirkosta äitinsä rakastajan, antoi Teodora hänen kalliisti maksaa tämän rohkean voimateon. Kun Fotius ensin oli vangittu, piestiin häntä raipoilla kuin orjaa ja kidutettiin mitä julmimmalla tavalla, jotta hän olisi ilmaissut paikan, jonne oli kätkenyt vankinsa. Mutta tapahtuikin se odottamaton seikka, että tämä hentorakenteinen nuori keikari, joka niin huolellisesti hoiti ruumistaan, osoittikin tuskainsa keskellä niin verratonta itsehallintaa, ettei häneltä voitu urkkia pienintäkään tietoa asioista. Teodora antoi nyt sulkea hänet erääseen kauheaan vankiluoliensa soppeen. Fotiuksen onnistui päästä pakoon, minkä jälkeen hän etsi suojaa Teotokoksen kirkosta. Hänet otettiin kiinni ja pantiin uudelleen tyrmään, mutta taaskin hän sattui pääsemään karkuun ja riensi tällä kertaa Sofian kirkkoon, sillä hän luotti siihen, ettei kukaan uskaltaisi käydä häneen käsiksi tässä kaikkien niin suuresti kunnioittamassa pyhäkössä. Mutta mikään ei voinut hillitä Teodoran kostonhimoa. Hänen käskystään jättivät kauhun valtaamat kirkon papit karkulaisen noutajain haltuun. Kolmannen kerran teljettiin Fotius tyrmään. Hän jäi sinne kolmeksi vuodeksi ja oli jo alkanut joutua epätoivon valtaan, kun tapahtui tarinan mukaan ihme hänen hyväkseen. Hänelle ilmestyi unessa profeetta Sakarias, joka lupasi auttaa häntä pakoon. Vielä kerran onnistuikin Fotiuksen tosiaankin paeta keisarillisesta vankilasta, päästä Jerusalemiin ja pelastua kaikkien niitten käsistä, jotka oli lähetetty ottamaan häntä kiinni. Siellä hän meni luostariin, koska piti sitä ainoana keinona säästyä Teodoran kostolta. Justinianuksen kuoleman jälkeen otettiin hänet sitten jälleen keisarin armoihin ja, kumma kyllä, hänestä tuli keisarinna Sofian, entisen vihollisensa oman sisarentyttären, suosikki.
Kaikki ne, jotka olivat auttaneet Fotiusta hänen paetessaan, joutuivat niinikään epäsuosioon. Useat hänen ystävänsä saivat Teodoran käskystä raippoja tai karkoitettiin maanpakoon, muutamat taas hävisivät salaperäisellä tavalla. Hänen ystäväänsä senaattori Teodosiusta, joka oli ottanut osaa Efesoksen kirkon mellakkaan, kohdeltiin hirveän julmasti. Hänet heitettiin keisarinnan maanalaisiin vankiloihin ja sidottiin kuin eläin paaluun niin lyhyellä ketjulla, että hän ei voinut kumartua. Niin oli hänen pakko pysyä alinomaa seisovassa asennossa nukkuen ja syöden kuin eläin. Neljän kuukauden kuluttua hän oli raivoava mielipuoli. Silloin hänet päästettiin vapaaksi, ja pian sen jälkeen hän kuoli. Hänen omaisuutensa oli tietenkin takavarikoitu.
Välistä Teodora kuitenkin epäonnistui kostonhankkeissaan. Eräs Diogenes-niminen ylimys oli hyvin suosittu henkilö pääkaupungissa, ja vaikka hän kuuluikin vihreitten puolueeseen, oli keisarikin häneen hyvin mieltynyt. Tämän vuoksi inhosi häntä keisarinna, joka koetti kaikin voimin syöstä häntä turmioon. Prokopios on unohtanut kertoa, mistä johtui, ettei Teodora tällä kertaa käyttänyt tavanomaisia pikaisia ja salaperäisiä keinojaan. Joka tapauksessa kävi niin, että Diogenes haastettiin oikeuteen syytettynä siveettömästä elämästä. Teodora oli huolehtinut siitä, että syytetyn orjista saatiin päteviä todistajia. Mutta tapahtuikin niin, että tuomarit, jotka ottivat asian vakavasti, eivät pitäneet todistuksia tarpeeksi raskauttavina. Taatakseen oikeusjutun kulun keisarinna vangitutti nyt yhden Diogeneen lähimpiä ystäviä, Teodoruksen, ja koetti vuoroin lempeyttä, vuoroin ankaruutta osoittaen saada häntä todistamaan syytettyä vastaan; mutta kun Teodora ei tälläkään tavoin päässyt toivomaansa tulokseen, päätti hän käyttää inhoittavaa julmuutta. Hän käski kiinnittää uhrin pään ympäri härän jännesuonen, jota kiristettiin niin kauan, kunnes silmät tunkeutuivat ulos kuopistaan. Tästä kidutuksesta huolimatta mies ei kuitenkaan taipunut. Tuomioistuin, jonka mielestä asia oli epäselvä, vapautti lopulta Diogeneen koko pääkaupungin iloksi ja Teodoran suureksi tyytymättömyydeksi.
Jos tahtoisi tutkia lähemmin ja arvostelevammin niitä juttuja, jotka olen esittänyt Salaisten muistelmien mukaan, huomaisi niissä montakin epäiltävää yksityistä kohtaa. On vaikea ymmärtää, miksi Teodora, jolla oli käytettävänään niin monta salaista ja pettämätöntä keinoa vihollistensa tuhoamiseksi, viitsi haastaa heitä julkisen oikeuden eteen, joka mahdollisesti saattoi vapauttaakin heidät. Toisaalta taas on varmaa, että oli verraten helppoa päästä pakoon noista kauheista maanalaisista vankiloista, joista Prokopios on antanut meille niin synkän ja dramaattisen kuvan — Fotiuksen kohtalo osoittaa sen selvästi. Ja Butzes taas, joka vankilasta päästyään vähitellen kohosi keisarin neuvonantajain joukkoon, jopa sotajoukon ylipäälliköksikin, on esimerkkinä siitä, ettei noissa vankiloissa sentään ehdottomasti joutunut sellaiseksi eläväksi raunioksi, jollaisena häväistyskirjoitusten tekijä on tahtonut kenraalin esittää. Saman kirjailijan oman todistuksen mukaan saattoi Teodorakin välistä tuntea sääliä ja leppyä, mikä ei laisinkaan soinnu yhteen sen leppymättömän kostonhimon kanssa, josta Prokopios on syyttänyt häntä. Ja sekin on tosiasia, että Teodoran vaarallisimmat vihamiehet eivät joutuneet koskaan hengellään, vaan ainoastaan maanpaolla vastaamaan siitä, että olivat uskaltaneet vastustaa häntä — mikä seikka ei anna tukea sille verenhimoisen maineelle, johon Prokopios on hänet saattanut.