Lisäämättä mielinmäärin Teodoran julmuuden suuruutta ja hänen uhriensa lukumäärää on myöskin varottava kuvailemasta häntä liian lempeäksi ja hyväksi. Kun hänen omat etunsa olivat kysymyksessä, ei hän arastellut mitään keinoja. Murha ei olisi peloittanut häntä suinkaan, jos hän olisi huomannut sen hyödylliseksi tai välttämättömäksi. Priscuksen ja Germanoksen tapaukset osoittavat, mihin hän kykeni, kun oma valta oli vaarassa. Vieläkin kuvaavampi on kertomus, kuinka Johannes Kappadokialainen joutui epäsuosioon. Samalla kun saamme siitä yleissilmäyksen juonittelujen ja salahankkeitten täyttämään Bysantin hoviin, luo se räikeää valaistusta keisarinna Teodoran kiihkeään luonteeseen, hänen kunnianhimoiseen sieluunsa, hänen kostonhaluiseen henkeensä, hänen lujaan tahtoonsa, jota eivät minkäänlaiset arvelut häirinneet, ja hänen petollisuuteensa ja viekkauteensa.

8

TEODORA JA JOHANNES KAPPADOKIALAINEN

Kymmenen vuoden ajan oli Johannes Kappadokialainen jo ollut pretoriaaniprefektin korkeassa virassa, johon kuuluivat rahaministerin, sisäministerin ja oikeastaan koko valtakunnan pääministerinkin tehtävät. Hän oli hyvin alhaista syntyperää ja oli saanut keskinkertaisen kasvatuksen. Hänen sivistyksensä oli perin puutteellinen, mutta suuren älynsä, käytännöllisten lahjojensa ja joustavuutensa sekä verrattoman liikemiesneronsa avulla hänen oli vähitellen onnistunut luikerrella Justinianuksen suosioon ja ystävyyteen. Kauniilla lupauksilla ja kuvailemalla suurisuuntaista taloudellisten olojen uudelleen järjestelyä hän oli herättänyt keisarin mielenkiintoa, tämä kun oli aina rahapulassa. Pian hän oli kohonnut valtiovarain hoitajan korkeaan asemaan, minkä jälkeen hänelle luvattiin vieläkin tärkeämpiä toimia, ja vuonna 531 hän oli saanut pretoriaaniprefektin toimen.

Eräässä senaikuisessa sananparressa sanotaan kappadokialaisista: »Kappadokialainen on luonteeltaan paha. Anna hänelle toimi, niin hän tulee vielä pahemmaksi. Anna hänelle mahdollisuus ansaita rahaa, niin hän tulee suorastaan inhoittavaksi». Ollen kova, ahne ja täydellisesti omaatuntoa vailla, prefekti vastasi täydellisesti maanmiestensä huonoa mainetta. Hankkiakseen rahoja joko valtion kassaan tai itselleen hän uhrasi ihmishenkiä kylmäverisesti ja tuhosi säälittä ja tunnonvaivoitta kaupunkeja. Kätyreittensä hän salli tehdä mitä tahansa, jos he vain hankkivat rahaa, ja itse hän antoi hyvän esimerkin näyttämällä, millaisia keinoja oli käytettävä. Vankiloihinsa hän järjesti runsaan varaston kekseliäästi sommiteltuja kidutuskapineita, ja ne, joitten hän epäili kätkevän omaisuuttaan, saivat siellä oppia ymmärtämään, mitä merkitsi vilpillinen menettely valtion veronkantajia kohtaan. Siellä oli kaikensäätyisiä ja -ikäisiä ihmisiä julman prefektin kiusattavina. Heitä ruoskittiin, ripustettiin kidutustelineihin käsistään tai jaloistaan ja kidutettiin tuhansin tavoin, usein niin kauan, että henki pakeni. Erään aikalaisen sanojen mukaan ihmiset eivät koskaan päässeet hänen käsistään muuten kuin puti puhtaiksi ryöstettyinä tai kuolleina.

Luonteeltaan ahneena ja halpamaisena Johannes Kappadokialainen ei hetkeksikään unohtanut keisarin hyväksi työskennellessään ajatella omaakin hyötyään. Ollen »aina valmis varastamaan», niinkuin eräs sen ajan kirjailija hänestä sanoo, hän keinotteli kaikin mahdollisin tavoin. Samalla hetkellä, jolloin sotajoukko nousi laivoihin lähteäkseen kukistamaan Afrikkaa, varusti prefekti, jonka oli määrä huolehtia armeijan elintarpeista, joukot niin huonolla leivällä, että se mätäni matkalla aiheuttaen kulkutaudin armeijan keskuudessa. Mutta Johannes Kappadokialainen oli ansainnut kauniin summan tällä liiketoimellaan. Hän keinotteli viljalla milloin pakottamalla maamiehet maksamaan rahassa sen veron, joka tavallisesti suoritettiin luonnossa, milloin ostamalla koko sadon myydäkseen sen sitten kohtuuttomalla hinnalla. Hän koetti hyötyä eläkkeistä ja sotamiesten palkoista pistämällä niistä osan omaan taskuunsa, ja kaikkien tällaisten rettelöitten ja väärinkäytöksien avulla hän kasasi itselleen suunnattoman ja peräti häpeällisen omaisuuden.

Kaikki kammoivat häntä. Mutta Justinianuksen silmissä oli Johanneksella yksi ansio: joka kerta tarvittaessa hän ojensi paikalla ne varat, joita hallituskoneiston menot vaativat. Millä keinoin hän pääsi näin oivallisiin tuloksiin, oli kysymys, josta keisari ei välittänyt, ja kenties hän ei tosiaankaan ollut siitä oikein selvilläkään, joka tapauksessa prefekti oli varojen hankintakyvyllään, keskeytymättömällä huolenpidollaan valtion tulojen lisäämisestä — minkä vuoksi keisari julkisesti onnittelikin häntä — sekä vielä muillakin ansioillaan osannut tehdä itsensä välttämättömäksi ja sai aina rikoksensa anteeksi. Paheistaan huolimatta hän oli taitava virkamies. Sitäpaitsi hänellä oli oivalliset valtiomiehen ominaisuudet, tahdonlujuutta, rohkeutta ja julkeaa avomielisyyttä, joka vaikutti keisariin. Ja huolimatta siitä vihasta, jota hän herätti, ylistivät kaikki hovissa kilvan, kaikkivaltiasta suosikkia peläten, hänen loistavia ominaisuuksiaan ja menestyksellistä asiainhoitoaan, vain miellyttääkseen keisaria.

Nika-kapma, joka suureksi osaksi aiheutui juuri hänen rötöksistään, uhkasi aluksi syöstä hänet perikatoon. Hän joutui epäsuosioon koko pääkaupungin riemuitessa haltioissaan. Mutta hän oli sellainen mies, jota ilman ei tultu toimeen. Pian hän taas oli saanut vallan käsiinsä ja oli entistä kovempi ja ahneempi sekä yhtä varma kuin ennenkin keisarinsa suosiosta. Hänestä tuli uudelleen pretoriaaniprefekti, konsuli ja patriisi, ja Justinianus, joka kiitti häntä julkisessa kirjelmässä siitä, että »hänellä oli sydämenasiana keisarinsa menestys», antautui lopulta sokeasti tämän hyödyllisen ja uskollisen palvelijan ohjattavaksi.

Tuntien keisarin suosimana ja rajattoman rikkaana olevansa kaikkivaltias Johannes alkoi vähitellen huumautua onnestaan. Jokseenkin karkeatapaisena, nautinnonhimoisena ja aistillisena hän oli aina rakastanut valtaa niitten puhtaasti aineellisten etujen vuoksi, joita se tuotti hänelle. Hän piti hyvistä aterioista, herkullisista ruoista ja hienoista viineistä. Palkinnoksi onnistuneesta ruokalajista hän saattoi lahjoittaa kokeilleen korkeita julkisia virkoja. Hellespontoksesta ja etäisiltä seuduilta tuotiin hänen pöytäänsä harvinaisia kaloja ja kallisarvoista metsänriistaa. Hän oli suursyömäri ja hurja juomaveikko ja vietti yökausia täydessä humussa eikä sietänyt, että häntä tultiin häiritsemään edes valtionasioissa. Usein tapahtuikin, että hänet tavattiin aamulla tolkuttomasti päissään tai että hän ahtoi itseensä niin ylenmääräisesti ruokaa, että tahri oksennuksillaan sekä lattian että lähimmät pöytätoverinsa. Hänen siveellisyytensä oli kerrassaan surkealla kannalla. Hänet voitiin nähdä kävelemässä pääkaupungin kaduilla vihreään puettuna, niin että hänen ihonsa kalpeus pisti tavallista enemmän silmiin, ympärillään irstas seurue nuoria miehiä ja kurtisaaneja. Läpikuultaviin viittoihin puettuina, niin että kaikki sulot näkyivät selvästi, ympäröi tämä kevytmielisten naisten parvi kaikkivaltiaan ministerin kantotuolia tuhlaten hänelle suudelmia ja hyväilyjä. Johannes puolestaan, joka nojautui veltosti suosikkiensa hartioihin, luuli tällä ylenpalttisen säädyttömällä esiintymisellään sokaisevana aikalaisiaan ja valmistavansa maaperää sille tulevaisuudelle, josta hän kunnianhimoisena uneksi.

Samoin kuin useimmat aikalaisensa oli Johannes Kappadokialainenkin taikauskoinen. Hän luotti sellaisiin ennustajiin, jotka lupasivat hänelle menestystä, ja nämä selittivät hänelle mielellään, että hän saisi kerran panna hartioilleen Augustuksen viitan. Auttaakseen näitten ennustusten toteutumista hän rupesi itsekin tekemään taikatemppuja, ja ylpeän toivon kannustamana hän näki jo hengessään itsensä keisarina ja näytti, niinkuin Prokopios huvittavasti sanoo, »kävelevän pilvien päällä». Hän ei pelännyt Jumalaa eikä paholaista, ja vaikka häntä epäiltiinkin pakanuudesta, hän uskalsi tässä ankaran oikeaoppisessa ja tekopyhässä hovissa olla useimmiten saapumatta kirkkoon, jopa mutista pakanallisia noitumisiakin rukousten sijasta. Kodissaan hän huvittelihe esittämällä muinaiskreikkalaisia juhlamenoja. Ylipapin pukuun vaatetettuna hän rukoili jumalia ja pahojahenkiä — niitten välillä ei noina aikoina huomattu juuri mitään eroa — ja pyysi heitä turvaamaan hänen vaikutusvaltansa Justinianukseen, kunnes odotettu hetki saapuisi, jolloin keisari menettäisi valtansa. Käytännöllisenä miehenä hän käytti suunnattomia rikkauksiaan hankkiakseen itselleen kannattajia valtakunnassa, ja tullakseen yleisesti tunnetuksi hän rupesi tekemään julkisia matkoja maakuntiin suuri ja loistava seurue mukanaan.