Tietä raivatessaan hän ei edes epäröinyt antautua riitaan Teodoran kanssa. Imartelematta keisarinnaa vähintäkään tai osoittamatta hänelle sitä kunnioitusta, jolle hän antoi niin suuren arvon, Johannes käyttäytyi aina häntä kohtaan ylpeästi ja häpeämättömästi. Hän meni vieläkin pitemmälle; hän panetteli Teodoraa julkisesti keisarille toivoen saavansa muuttumaan vihaksi sen suuren rakkauden, jota Justinianus tunsi puolisoaan kohtaan. Tällaista ei Teodora koskaan voinut antaa anteeksi. Siitä hetkestä alkaen leimahti taistelu ilmiliekkiin kiihkeänä ja leppymättömänä keisarinnan ja ministerin välillä. Teodora, joka oli valmis mihin tahansa, vaani vain sopivaa tilaisuutta tuhotakseen kilpailijansa, ja Johannes, joka tiesi erittäin hyvin, että Teodora oli hänen kunnianhimoisten haaveittensa pahin vihollinen, ei säästänyt mitään keinoja hänen perikatonsa valmistamiseksi. Tässä vimmatussa ja salakähmäisessä taistelussa ei prefekti suinkaan jättänyt huomioonottamatta, miten peloittavan vastustajan kanssa hän oli ryhtynyt taisteluun. Hän tiesi, että Teodora kykeni mihin tahansa, vieläpä vapautumaan vihollisestaan murhankin avulla, ja öisin häiritsivät hänen lepoaan usein kamalat aavistukset, vaikka hän olikin järjestänyt ympärilleen tuhansittain vartijoita. Pienimmästäkin kolahduksesta hän havahtui unestaan ja luuli näkevänsä jonkun barbaaripalkkasoturin, jonka tehtäväksi oli jätetty hänen murhaamisensa, lähestyvän päänalaista. Levottomana ja joka hermo jännittyneenä hän tarkasti ovet ja kurkisteli kaikkiin pimeihin soppiin voimatta saada hetkeksikään unta. Mutta päivällä hänen rohkeutensa palasi. Hän oli täysin selvillä siitä, että Justinianus tarvitsi kipeästi hänen palveluksiaan. Hän tiesi vaikuttavansa ihmeellisellä tavalla keisarin mieleen ja luotti sitäpaitsi siihen toivottomaan sekaannukseen, jonka hän oli tahallaan päästänyt vauhtiin talouselämässä ja jonka oli tehtävä hänet itsensä välttämättömäksi, samalla kuin se vaikeutti suuresti hänen jälkeenjättämiensä tilien selvittämistä.
Välittämättä siis paljoakaan siitä ikuisesta nemesiksestä,[8] joka — niinkuin eräs hänen aikalaisensa lausui — maksaa aina pahan pahalla, hän jatkoi petosten ja rikosten täyttämää uraansa tuhlaten rikkauksia ystävilleen, hoitaen maan hallitusta kätyreittensä avulla ja lisäten yhä omaa häpeällistä omaisuuttaan. Hänen kaikkivaltaansa kumarsi koko maailma, eikä palatsissa kukaan uskaltanut mainita tätä »lakien vihollista», tätä »huonointa ihmisten joukossa», niinkuin historiankirjoittajat häntä nimittävät, tuhlaamatta hänen nimelleen ylen määrin imartelua ja kiitosta.
Johannes Kappadokialainen ei kuitenkaan osannut ottaa huomioon Teodoran juonien laajuutta ja syvyyttä. Aluksi keisarinna koetti saada keisaria ymmärtämään, mitä kärsimyksiä prefektin hallitus aiheutti alamaisille ja kuinka vaarallinen se oli koko valtakunnalle kasvattamansa tyytymättömyyden vuoksi. Taitavasti hän vältti esittämästä henkilökohtaisia valituksia ja vetosi vain keisarin valtiolliseen viisauteen, siihen suureen järjestykseen ja täsmällisyyden rakkauteen, jonka kaikki tunnustivat kuuluvan hänen ominaisuuksiinsa, sekä huolenpitoon, jota hän osoitti kansaansa kohtaan. Tällä tavalla ei Teodora saavuttanut mitään. Justinianus ei katsonut voivansa erottaa ministeriä, jonka hänen vihollisensakin julistivat »aikansa suurimmaksi neroksi» ja jolla oli niin verraton taito »hyötyä kaikista mahdollisuuksista ja haihduttaa kaikki hankaluudet».
Teodora koetti nyt herättää keisarin epäilyksiä vetoamalla siihen vaaraan, joka saattoi piillä prefektin kunnianhimossa sekä keisarin valtaa että henkeä vastaan. Justinianus, joka oli tavallisesti hyvinkin taipuvainen kuuntelemaan petollisia ilmiantoja ja aina valmis pienimmästäkin seikasta, joka ärsytti hänen kateuttaan, hylkäämään parhaatkin ystävänsä, ei tahtonut nyt kuulla mitään. Niinkuin kaikkia heikkoja sieluja häntäkin epäilytti sellaisen neuvonantajan erottaminen, johon hän tosiaankin näyttää olleen kiintynyt sekä pitkäaikaisesta tottumuksesta että jonkin verran todellisesta ystävyydestäkin.
Teodora alkoi tulla vakavasti levottomaksi. Voittaakseen keisarin itsepintaisen vastarinnan hän ei uskaltanut ryhtyä pakkotoimenpiteisiin kaikkivaltiasta ministeriä kohtaan, niinkuin aikaisemmin Priscusta vastaan. Johannes oli aivan liian varovainen, jotta Teodora olisi voinut toivoa vapautuvansa hänestä vankilan tai tikarin avulla. Mutta Teodora oli nainen, jolla oli monta keinoa käytettävänään. Saadakseen Johannes Kappadokialaisen tuhotuksi hän pani vireille oikein machiavellimaisen vehkeilyjärjestelmän.
Belisariuksen puoliso Antonina oli vastikään palannut Italiasta Konstantinopoliin. Palatsin ylihovimestarittarena ja keisarinnan läheisenä ystävänä ei tällä, samalla kertaa älykkäällä ja rohkealla, intohimoisella ja kavalalla naisella ollut vertaista, jos oli punottava jokin juoni tai ryhdyttävä mahdottomalta näyttävään hankkeeseen. Niin ainakin väittää Prokopios, joka tunsi hänet hyvin. Jo aikaisemmin hän oli osoittanut suurta neuvokkuutta ja auttanut keisarinnaa hyvin tehokkaalla tavalla. Tällä kertaa oli hänelle vieläkin tärkeämpää keisarinnan auttaminen, joka tunsi hänen salaisuutensa ja saattoi suojella häntä lemmenasioissa. Sen vuoksi hän antautui täydestä sydämestään avustamaan Teodoran suunnitelmia. Sitäpaitsi hän tunsi henkilökohtaista inhoa prefektiä kohtaan. Hän tiesi, että Belisariuksen maine varjosti Johannes Kappadokialaista, joka kadehti kenraalia tämän nauttiman kansansuosion vuoksi. Ja vaikkapa Antonina itse ei suinkaan voinut kerskailla olevansa erikoisen uskollinen puoliso, pelkäsi hän miehensä puolesta sitä epäsuosiota, josta hänkin oli vaarassa joutua osalliseksi. Siitä syystä hän kuunteli halukkaasti Teodoran suunnitelmia ja pani häntä miellyttääkseen koko intonsa niitten mustien juonien punomiseen, johon nämä molemmat naiset nyt yhdessä ryhtyivät.
Johanneksella oli Eufemia niminen tytär, joka oli vielä hyvin nuori, lapsellinen ja avomielinen. Hän oli isänsä ainoa lapsi ja ilo ja ylpeys. Antonina liittyi hänen seuraansa. Käymällä joka päivä Eufemian luona ja imartelemalla häntä hänen onnistui voittaa tytön ystävyys, minkä jälkeen hän otti hänet uskotukseen ja oli avaavinaan hänelle sydämensä. Eräänä päivänä, kun he istuivat kahden kesken jutellen, alkoi Antonina puhella siitä tyytymättömyydestä, jota Belisarius tunsi sisimmässään. Hän valitti katkerasti sitä, ettei voitokas kenraali, joka oli valloittanut Afrikan ja Italian sekä tuonut mukanaan kaksi vangittua kuningasta ja rajattomia rikkauksia Bysanttiin, ollut saanut herransa taholta osakseen mitään muuta kuin kiittämättömyyttä. Tämän vuoksi muka oli Antoninalla täysi syy arvostella ankarasti hallitusta.
Osaamatta epäillä mitään Eufemia kuunteli näitä vaarallisia puheita, ja koska hän itsekin kammosi ja pelkäsi keisarinnaa, jota hän piti vain isänsä vihollisena, hän kysyi viattomasti: »Mutta, rakas ystävä, kun teillä on sotajoukko käytettävänänne, niin miksi sitten alistutte niin arvottomaan kohteluun?»
Tätä juuri Antonina odottikin.
»On mahdotonta ajatellakaan kapinaa leirissä», hän virkkoi, »jollei meillä ole liittolaista pääkaupungissa. Jos vain isäsi rupeaisi liittolaiseksemme, ei varmaankaan olisi vaikea saada voittoa Jumalan avulla».