Tämän keskustelun selosti prefektin tytär tietysti isälleen. Ihastuksissaan tämä jo luuli näkevänsä toteutuneena sen ennustuksen, joka oli luvannut hänelle valtaistuimen. Hän lähetti Antoninalle sellaiset terveiset, että hän haluaisi mielellään keskustella tämän kanssa seuraavana päivänä. Johtaakseen hänet väärille jäljille ja karkoittaakseen hänen mielestään kaikki petoksen epäilyt Belisariuksen puoliso kieltäytyi suostumasta hänen kanssaan tällaiseen keskusteluun. Antonina väitti sen olevan aivan liian vaarallista peliä. Vakoilijain ja petturien täyttämässä kaupungissa oli alituisessa vaarassa joutua kiinni, jolloin kaikki olisi hukassa. Mutta hän aikoi muutamien päivien kuluttua matkustaa takaisin puolisonsa luokse idän armeijaan ja pysähtyä vähäksi aikaa siihen yksinäiseen huvilaan, joka Belisariuksella oli Rufinianeen esikaupungissa Aasian puoleisella rannalla, lähellä Kalkedonia. Käydäkseen muka Antoninaa tervehtimässä prefekti voisi ilman vaikeuksia lähteä sinne, ja siellä olisi mahdollista jutella häiriintymättä ja valmistaa liittoa. Tämä erikoinen varovaisuus miellytti Johannes Kappadokialaista ja kohtauspäivä sovittiin. Teodora, joka oli pitkin matkaa saanut suosikiltaan kuulla tapausten kehityksestä, alkoi vähitellen valmistaa Justinianusta.
Keisari epäili kuitenkin yhä edelleen Teodoran väitteitä. Hän ei voinut ruveta uskomaan, että hänen ministerinsä suunnittelisi salaliittoa häntä vastaan. Keisarinnan onnistui kuitenkin lopulta taivuttaa hänet lähettämään kaksi uskottuaan, eunukki Narseen ja kaartinkomentaja Marcelluksen määrättynä päivänä Belisariuksen huvilaan. Antoninan kätkeminä oli heidän määrä kuunnella salaa keskustelua. Heidän oli käsketty, jos petos näyttäisi ilmeiseltä, vangita prefekti ja, jos hän tekisi vastarintaa, paikalla surmata hänet. Teodora toivoi, että hänen vihollisensa tällä tavoin tuhoutuisi kahakassa voimatta selittää mitään tai puolustella itseään.
Samoihin aikoihin, taipuessaan tällä tavoin keisarinnan tahtoon, Justinianus varoitti kuitenkin viimeisen ystävyydenpuuskan pakottamana salaa suosikkiaan menemästä tuohon vaaralliseen taloon. Johannes Kappadokialainen ei kuitenkaan välittänyt tästä neuvosta, vaan lähti sopimuksen mukaan yöllä mitä suurimmassa salaisuudessa Bosporin poikki Rufinianeeseen pitäen huolta vain siitä, että hänellä oli riittävästi vartijoita mukanaan. Antonina otti hänet vastaan palatsin puutarhassa, jossa Johannes lupasi suostua kaikkeen, mitä häneltä pyydettiin, ja vannoi juhlallisesti panevansa parhaansa keisarin tuhoamiseksi.
Samassa ryntäsivät kiireesti esiin Narses ja Marcellus, jotka olivat kuunnelleet keskustelua erään pensasaidan takana. He koettivat vangita ministeriä, mutta Johanneksen vartijat syöksyivät paikalle metelin kuullessaan, ja niin syntyi tappelu, jossa Marcellus haavoittui. Lopulta pääsi prefekti pakoon. Hän palasi nopeasti pääkaupunkiin ja kiirehti hakemaan itselleen turvapaikan Sofian kirkon loukkaamattomasta pyhäköstä.
Tämä teko juuri kukisti tuon viekkaan miehen, joka oli aina ennen osoittanut enemmän kylmäverisyyyttä ja mielenmalttia. Jos hän olisi uskaltanut rohkeasti näyttäytyä keisarille, olisi hänen ehkä onnistunut vakuuttaa tälle olevansa viaton, mutta pakenemalla hän tunnusti olevansa rikollinen ja ennen kaikkea hän jätti Teodoralle täyden toiminnanvapauden. Tämä sai nyt Justinianuksen erottamaan prefektin. Bysanttilainen tapa vaati, että ministerin täytyi epäsuosioon joutuessaan ruveta hengelliseen säätyyn. Jo Sofian kirkossa oli hänen pakko vastustuksestaan huolimatta antaa leikata hiuksensa päälaelta, ja kun ei käsillä ollut hänen uudessa säädyssään tarvittavia vaatteita, heitettiin hänen hartioilleen asian jouduttamiseksi kaapu, joka kuului sattumalta paikalla olevalle kirkon varoja hoitavalle papille. Prokopios kertoo tämän papin olleen nimeltään Augustus, joten ennustaja siis oli ollut oikeassa väittäessään, että prefekti saisi kerran hartioilleen Augustuksen viitan.
Johannes Kappadokialainen ei koskaan oikein tottunut uuteen arvoonsa eikä tahtonut koskaan suostua suorittamaan papintehtäviä, mikä olisi auttamatta sulkenut häneltä paluutien julkisille kunniapaikoille. Hän luotti onneensa, säilytti yhä toivonsa ja kuvitteli pian jälleen pääsevänsä keisarin suosioon. Justinianus olikin kohdellut häntä uskomattoman lempeästi. Ollessaan maanpaossa Kyzikoksen seuduilla Johannes sai keisarin armosta takaisin suurimman osan aikaisemmin takavarikoitua omaisuuttaan, ja koska hän oli valtansa päivinä varovasti pannut melkoisen osan omaisuudestaan turvaan, oli hän yhä vieläkin suunnattoman rikas ja eli komeasti rauhallisessa ja ylellisessä asunnossaan, jossa hän olisi ollut täysin onnellinen, ellei vaikutusvallan menettäminen olisi kirvellyt hänen mieltään. Yleinen mielipide Konstantinopolissa paheksuikin täydellä syyllä sitä, että sellainen rikollinen sai niin lievän rangaistuksen pahoista töistään sekä että hänen vastoin kaikkea oikeudenmukaisuutta sallittiin elää entistä miellyttävämmissä oloissa.
Onneksi moraalille Teodora oli valveilla. Tämän peloittavan vaarallisen tilanteen aikana, joka oli niin vakava, ettei hän keisarinnana ollessaan ollut aikaisemmin sellaista kokenut, oli hän hetkisen jo vavissut pelätessään menettävänsä valtansa, eikä hän koskaan antanut anteeksi sille miehelle, joka oli uhannut hänen valtiuttaan. Teodoran tyydyttämätön viha häntä kohtaan ei sammunut koskaan, hänen lauhtumaton kostonhimonsa ei säästänyt mitään keinoja valmistellessaan vihollisen tuhoamista, ja viimeiseen elinpäiväänsä asti hän vainosi Johannes Kappadokialaista.
Kyziakoksen kirkon johtajana oli Eusebius niminen pappi, jota yleisesti vihattiin. Turhaan oli pyydetty keisaria erottamaan hänet. Juonitteluillaan ja vaikutusvallallaan hovissa oli hänen aina onnistunut säilyttää asemansa. Vihdoin kasvoi tyytymättömyys siinä määrin, että häntä vastaan muodostettiin salaliitto ja hänet murhattiin Kyzikoksen torilla. Nyt kuitenkin tiedettiin, että Johannes oli ollut kireissä väleissä papin kanssa, ja Teodora käytti innokkaasti hyväkseen tätä tilaisuutta saattaakseen vihollisensa huonoon valoon tässä asiassa. Valittiin muutamia senaattoreja tutkimuksen toimeenpanijoiksi. Johannes pidätettiin ja pantiin vankeuteen, jossa häntä ruoskittiin raipoilla kuin varasta tai rosvoa. Hänen syyttömyytensä oli kuitenkin niin ilmeinen, että häntä ei voitu tuomita kuolemaan. Keisarinnan mieliksi häneltä riistettiin koko hänen omaisuutensa aivan vaatteita myöten, ja hänelle jätettiin vain kehno viitta, minkä jälkeen hänet vietiin kaukaiseen Egyptiin. Entisen ministerin nöyryyttämiseksi perusteellisemmin oli aluksen kapteenin käsketty joka satamassa missä pysähdyttiin pakottaa hänet kerjäämään leipäänsä ohikulkevilta, ja niin nähtiin entisen pretoriaaniprefektin, entisen patriisin ja konsulin puti puhtaaksi ryöstettynä ojentelevan kättään almuja kerjäten. Lopulta hänet karkoitettiin Antinoeen, mutta sielläkään hän ei saanut olla turvassa Teodoran vihalta. Keisarinna vaati tavatakseen Kyzikoksen papin murhaajia, ja uhkauksilla ja lupauksilla hän sai toisen heistä syyttämään Johannesta yllytyksestä murhaan. Toinen ei kidutuksesta huolimatta taipunut valehtelemaan ja pelastamaan itseään syyttömän ilmiantamisella. Sillä tavoin Johannes säästyi, mutta aina keisarinnan kuolemaan asti hänen täytyi elää kurjasti maanpaossa, usein vanginvartijainsa pahoinpitelemänä.
Tuo lujatahtoinen mies ei kuitenkaan menettänyt tällaisessa alennustilassakaan rohkeuttaan, itseluottamustaan ja julkeuttaan. Tämä valtiollinen vanki, joka muisti ennen olleensa rahaministeri, huvittelihe muistuttelemalla aleksandrialaisille, että he olivat velkaa valtiolle. Tämä maanpakolainen, joka eli köyhyydessä kaikkien hylkäämänä, uneksi aina siitä valtakunnasta, jota hän oli toivonut. Teodoran kuoltua hän sitten lähtikin takaisin Konstantinopoliin yhä rohkeana ja uskaliaana luottaen onnelliseen tähteensä. Mutta oli jo liian myöhäistä. Justinianuksella oli ollut seitsemän vuotta aikaa unohtaa entinen suosikkinsa. Johannes Kappadokialainen ei voinut saavuttaa takaisin hänen suosiotaan, vaan sai kuolla papin puvussa, johon hänen oli täytynyt vastoin tahtoaan pukeutua.
Teodora oli saanut tästä kaikkivaltiaasta ministeristä kunnioitettavan vastustajan, joka oli hänen itsensä vertainen älyssä, kunnianhimossa ja häikäilemättömyydessä. Niinpä hän sitten joutuikin käyttämään Johannesta vastaan taistellessaan kaikkia niitä apuneuvoja, joita hänen nerokas henkensä suinkin keksi, ja hän saattoi tosiaankin olla ylpeä voitettuaan sen ankaran ottelun, johon oli ryhtynyt. Toisilla yhtä kekseliäillä keinoilla hän sai pidetyksi kuuliaisena ja uskollisena erään toisen miehen, jonka vaikutusvalta ei suinkaan ollut vähemmin peloittava kuin Johannes Kappadokialaisen. Kertomus Teodoran suhteesta Belisariukseen ja tämän puolisoon Antoninaan ei suinkaan ole, jos on opittava tuntemaan keisarinnan luonnetta, vähemmän valaiseva kuin kertomus Teodoran ja Johannes Kappadokialaisen taistelusta.