9

TEODORA JA BELISARIUS

Loistavien voittojensa, suuren maineensa, rikkautensa ja nauttimansa kansansuosion takia olisi Belisariuksen samoin kuin Johannes Kappadokialaisenkin pitänyt tuntua Teodorasta vallan tavoittelijalta, kenties vielä Johannestakin vaarallisemmalta, koska hänellä oli käskettävänään se mahti, joka oli Bysantissa välttämätön välikappale vallankumouksen tekemiseen, nimittäin sotajoukko.

Belisarius oli sen aikakauden suurin sotapäällikkö. Hän oli voittanut persialaiset, itägootit ja vandaalit, kukistanut Afrikan ja Italian sekä tuonut kaksi vangittua kuningasta Justinianuksen eteen, kuljettanut riemusaatossa Konstantinopoliin Genserikin ja Teoderikin aarteet sekä laajentanut valtakunnan maa-alueen kaksinkertaiseksi. Kartagon kukistumisen jälkeen hän oli loistavin näytelmin elvyttänyt hippodromissa entisen roomalaisen ihanuuden muiston. Tuntikausia hän oli kuljetuttanut riemuitsevan ihmisjoukon editse Afrikan aarteita, omien kättensä saalista, kultaisia valtaistuimia, kallisarvoisia astioita, röykkiöittäin jalokiviä, palkintomaljoja, kalliita pukuja, upeita vaunuja sekä pitkän rivin vaaleatukkaisia barbaarivankeja. Näitten joukossa herätti erikoisesti huomiota Gelimer, joka pitäen vieläkin harteillaan kuninkaan purppuraviittaa loi kaihomielisiä ja ylenkatseellisia silmäyksiä ympärilleen. Istuen korkealla triumfivaunuissaan Belisarius oli sirotellut avokäsin hopeaa ja kultaa kansanjoukkoon sekä kourallisittain keisarin kuvalla leimattuja rahoja, ja kiitollinen Konstantinopoli oli kohottanut kultaisia muistopatsaita voitokkaalle sotaherralle ja juhliakseen »roomalaista kunniaa» painattanut Belisariuksen kuvan Justinianuksen kuvan viereen muistorahoihin. Ravennan valloituksen jälkeen hän oli viikkokausia täyttänyt koko Bysantionin maineensa loistolla. Kun hän marssi Pyhään palatsiin seurueenaan kirjava joukko goottilaisia, persialaisia, maurilaisia tai vandaalisotilaita, ei kansanjoukko koskaan väsynyt ihailemaan hänen komeaa vartaloaan, hänen ystävällistä olemustaan, hänen jaloja ja ylväitä piirteitään. Ylistettiin hänen hyveitään, rohkeuttaan ja voittojaan, riemuittiin hänet nähdessä ja tungeskeltiin hänen ympärillään, jotta olisi voitu osoittaa hänelle suosiota ja puhutella häntä. Hän salli sen tapahtua, oli rakastettava ja aulis sekä lausui ystävällisen sanan jokaiselle. Kun hän ratsasti sotajoukkonsa etunenässä — siihen kuului seitsemäntuhatta miestä, jotka kaikki ihailivat häntä henkilökohtaisesti ja uskollisesti — oli hän uransa huippukohdassa aivan kuin kaikkivaltias kuningas, joka saapuu pääkaupunkiinsa.

Hän oli sotajoukon ja kansan epäjumala. Sotilaat ihailivat häntä sen erikoisen urhoollisuuden vuoksi, jolla hän taisteli yksinkertaisen sotilaan tavoin ratsujoukkojensa etunenässä, sekä myöskin hänen jalomielisyytensä ja anteliaisuutensa tähden. Oli verraton kunnia kuulua hänen henkivartiostoonsa, voitetuista urhoollisimmat olivat kiitollisia saadessaan palvella häntä, ja kuullakseen häneltä hyväksyvän sanan hänen sotilaansa uhmasivat kaikkia vaaroja ylen määrin onnellisina, jos voivat uhrata henkensä päällikkönsä puolesta. Maaseudulla rakasti kansa häntä sen säädyllisyyden vuoksi, jota hän vaati sotilailtaan, sen innon vuoksi, jolla hän koetti säästää maata, sekä sen tarkkuuden vuoksi, jolla hän maksoi kaikki sotajoukolle otetut tarpeet. Konstantinopolissa kansa oli jo unohtanut sen verisen ankaruuden, jolla hän oli kukistanut Nika-kapinan, ja muisti ainoastaan hänen voittonsa sekä nimitti häntä maailman suurimmaksi sotapäälliköksi. Hänen vastustajansakin tunnustivat hänen etevät ominaisuutensa. Jo yksistään se seikka, että hän oli joukkojen etunenässä, tuntui takaavan menestyksen; hänen pelkkä nimensä merkitsi voittoa. Kaiken lisäksi hän oli saanut vapaasti ratkaista, tahtoiko ruveta voitetun Italian kuninkaaksi ja hallita niitä gootteja, jotka oli juuri kukistanut, ja jotka olivat tarjonneet voittajalleen valtaistuinta, koska osasivat hyvin arvioida sotilaallista taitavuutta. Kunnian kehä päänsä ympärillä ja ruhtinaallisen omaisuuden haltijana Belisarius tuntui tosiaankin keisarikunnan varsinaiselta hallitsijalta. »En usko», kirjoittaa eräs senaikuinen historioitsija, »että kukaan olisi uskaltanut vastustaa hänen käskyjään. Koko maailma riensi tottelemaan häntä yhtä paljon kunnioituksesta hänen suuria voittojaan kohtaan kuin peläten hänen valtaansa. Belisarius oli Bysantin kunnioitetuin mies, sillä hän tunsi valtion asiat ja oli keisarin neuvonantaja, jonka sana painoi palatsissa erittäin paljon, koska tiedettiin, että hän oli tarpeeksi voimakas panemaan, jos halusi, oman tahtonsa täytäntöön. Ja tahtomattaan ja tietämättään hän oli kaikkien vallanpitäjien silmätikkuna. Johannes Kappadokialainen vihasi häntä ja piti häntä kilpailijanaan hovissa. Teodora ei myöskään ollut hänelle oikein suopea, koska pelkäsi Belisariuksen voivan joskus tuntea houkutusta vallankaappauksen tekemiseen. Justinianuskin, joka kuitenkin luotti melkoisesti nuoruudenystäväänsä, pelkäsi välistä saavansa hänestä seuraajan. Ja muuten olikin pääkaupungissa jokseenkin yleinen se käsitys, että Belisarius vain odotteli sopivaa tilaisuutta hallituksen kukistamiseen.

Onneksi keisarille Belisarius ei ollut poliitikko. Hän oli uskollinen ja rehellinen sotilas eikä pyrkinytkään muuksi. Hän oli keisarin maanmies ja oli jo varhain ennen kohoamistaan henkilökohtaisesti kiintynyt Justinianukseen. Hän tunsi olevansa liittynyt hallitsijaansa voimakkaammin sitein kuin tavallinen alamainen. Kun Justinianus kehoitti häntä vannomaan, ettei koko elämässään tavoittelisi kruunua, hän vannoi auliisti tämän valan ja pitikin sen. Hän ei ollut luonteeltaankaan taipuvainen kunnianhimoisiin haaveisiin. Häntä miellyttivät kyllä kunnianosoitukset, ulkonainen loisto ja kansansuosio, mutta hän ei tavoitellut todellista valtaa, ja hän olisi tuntenut mielensä hyvin vaivautuneeksi, jos hänen olisi pitänyt asettua ensimmäiselle paikalle. Vaikka hän olikin urhoollinen sotilas ja erinomainen sotapäällikkö, puuttui häneltä kuitenkin varsinaisen ammattinsa ulkopuolella olevissa asioissa henkilökohtaista käsitystä ja omaa arvostelukykyä. Hän oli syntynyt panemaan toimeen toisen käskyjä ja palvelemaan eikä tahtonut olla mitään muuta kuin hyvä palvelija ja altis työkalu keisarillisen tahdon palveluksessa. Hän kunnioitti suuresti vallassaolevaa mahtia ja oli nöyrä luonteeltaan. Toisinaan hänen suuruutensa vaivasi häntä, ja sen vastapainoksi hän nöyrtyi enemmän kuin oli tarpeellista. Hän tiesi, että keisarinna ei pitänyt hänestä, ja lepyttääkseen tätä hän alkoi avustaa hänen pyrkimyksiään, usein hyvin mitättömiäkin. Sitäpaitsi hän tiesi, että Justinianus kadehti hänen suurta kunniaansa, hänen omaisuuttaan ja mainettaan, ja sen vuoksi hän koetti parhaansa mukaan liiankin monilla heikkouden osoituksilla rauhoittaa häntä. Tältä sotilaalta, joka osoitti taistelutantereella loistavaa urhoollisuutta, puuttui rohkeutta tavallisen elämän asioissa. Koko ikänsä hän pelkäsi Teodoran kostonhimoa ja vielä enemmän riitautumista hänen kanssaan, ja sen vuoksi hän joutui koko elämänsä ajan liian nöyrästi ottamaan osaa kaikkiin vaimonsa juonitteluihin turvatakseen sillä tavoin asemansa. Belisarius on rappeutumiskauden sankari — hän ei ollut eheä, voimakas ja karaistunut luonne.

Koko ikänsä hän alistui vastaan sanomatta siihen, että hänen tekonsa annettiin ilmi, että häntä parjattiin ja petettiin. Koko ikänsä hän piti hyvänään solvaukset ja loukkaukset puhumatta sanaakaan. Eikä häntä säästettykään. Afrikkalaisessa sotajoukossa sijoitettiin keisarin aloitteesta hänen omaan pääesikuntaansakin vakoilijoita, jotka ilmiantoivat Konstantinopoliin hänen viattomimmatkin toimenpiteensä vääristellyssä muodossa. Italian sotaretken aikana annettiin hänelle virkatoveriksi tai paremminkin kaitsijaksi Teodoran uskottu Narses. Tälle oli jätetty virkakirje, joka oikeutti hänet valvomaan ylipäällikön toimia. Kolme neljä kertaa riistettiin Belisariukselta äkkiä ylin käskyvalta selittämättä laisinkaan, mistä tämä johtui. Mentiinpä niinkin pitkälle, että häneltä otettiin henkivartiostokin ja takavarikoitiin osa hänen omaisuuttaan. Ensimmäisen voitokkaan Italian sotaretken jälkeen kiellettiin häneltä riemukulkueen järjestäminen, toisen sotaretken aikana taas hänet saatettiin tässä tilaisuudessa niin noloon asemaan, että hänen sotilasmaineensa tahraantui ikipäiviksi. Nämä olivat kaikki erinomaisia keinoja, mutta Teodora keksi vieläkin paremman pitääkseen Belisariuksen varmasti ja uskollisesti velvollisuutensa rajoissa: hän otti Antoninan palvelukseensa.

Jos voi uskoa Salaisia muistelmia, oli Antoninalla samoin kuin Teodorallakin takanaan hyvin myrskyinen nuoruus. Sirkuksen ajomiehen ja erään kurtisaanin tyttärenä hän oli aluksi viettänyt hyvin paheellista elämää. Sen jälkeen hän oli solminut halvan avioliiton, jossa hänelle näyttää syntyneen useita lapsia, muitten muassa poika, jonka nimi oli Fotius. Leskeksi jäätyään hän oli tavannut Belisariuksen, ja vaikka hän ei enää ollut aivan nuori — niihin aikoihin, jolloin Justinianus nousi valtaistuimelle, Antonina oli yli neljänkymmenen — oli hänen onnistunut valloittaa kenraalin sydän. Belisarius meni naimisiin hänen kanssaan ja rakasti häntä koko ikänsä niin kiihkeästi, että Bysantin yksinkertaiset ihmiset tapansa mukaan eivät voineet selittää niin uskollista ja kestävää rakkautta muuten kuin taikakeinojen synnyttämäksi. Belisarius rakastikin Antoninaa aivan mielettömästi, ja koska hän ei voinut olla lainkaan erossa puolisostaan, vei hän hänet mukanaan kaikille sotaretkille, Afrikkaan, itämaille, Italiaan, ja antoi hänen olla aina saapuvilla neuvotteluissa. Antoninan vuoksi hän saattoi uhrata tärkeimmätkin sotilaalliset hankkeet, unohtaa velvollisuutensa kenraalina ja vakavat valtion asiat; hänen vuokseen hän alentui hyvin valonarkoihin juonitteluihin, eikä mikään ollut hänelle liian kallista, kun oli tyydytettävä Antoninan oikkuja, hänen kostonhimoaan ja vihaansa. Näyttävätpä Belisariuksen omat ystävätkin olleen kuohuksissa tällaisesta kiintymyksestä, joka ei suinkaan ole tavallista avioliitossa. Belisarius oli kerta kaikkiaan täydellisesti vaimonsa vaikutusvallan alainen eikä pettänyt häntä koskaan.

Huomattava on, että Antonina oli erittäin älykäs nainen sekä rohkea ja neuvokas. Rooman piirityksen aikana hän uskalsi tunkeutua aivan mitättömän saattueen suojaamana piirittäjien taistelulinjojen lävitse jouduttamaan apuväen saapumista. Toisen Italian sotaretken aikana hän otti osaa siihen hyökkäykseen, joka pantiin toimeen ikuisen kaupungin vapauttamiseksi piirityksestä. Hänen neuvokkaat aivonsa askartelivat pienimpienkin asiain tuntemisessa. Kun Belisariuksen sotajoukko kuljetettiin laivoilla Afrikkaan, oli hän ainoa, joka osasi varustaa kenraalin pöytään raikasta juomavettä säilyttämällä sitä suurissa lasiastioissa, jotka kaivettiin hiekkaan lastiruuman pohjalle suojaan auringonsäteiltä. Mutta ennen kaikkea hän huolehti tarkoin Belisariuksen onnesta, josta hänen omansakin riippui. Hankkiakseen niitä lisävarustuksia, joita Belisarius tarvitsi, hän ei koskaan epäröinyt lähteä pitkälle matkalle Italiasta Konstantinopoliin, ja puolisoaan auttaakseen hän turvautui koko siihen vaikutusvaltaan, joka hänellä oli hovissa.

Teodora oli piankin selvillä siitä, että Antoninan säilyttäminen merkitsi Belisariuksen säilyttämistä. Näyttää siltä kuin olisi keisarinna aluksi tuntenut hyvin vähän myötämielisyyttä kenraalin puolisoa kohtaan, jopa suorastaan inhonnut häntä. Eikö hän kenties hyväksynyt niitä häpeällisiä seikkailuja, joilla tämä intohimoinen nainen piankin teki miehensä yleisen naurun alaiseksi? Se on hyvin mahdollista. Mutta vieläkin enemmän hän varmasti pelkäsi, että Antonina voisi antaa kenraalille sellaisia neuvoja, jotka olivat vaaraksi Justinianuksen kruunulle. Antonina punoikin todellisuudessa juonia vain huvin vuoksi, ja hänellä oli suuri kyky saada ehdotuksensa onnellisesti toteen. Hänellä ei ollut minkäänlaisia tunnonvaivoja, hän oli salakavala, väkivaltainen sekä kunnianhimoinen, janoten mahtia ja vaikutusvaltaa, ja hän oli ennen kaikkea paljon älykkäämpi ja yritteliäämpi kuin Belisarius. Teodoralla oli täysi syy pelätä, että sellainen nainen voisi jonakin päivänä houkutella patriisin mielen pois lainkuuliaisuuden ja uskollisuuden tieltä. Sen vuoksi Teodora koettikin saada Antoninan valtaansa vakuuttautuakseen sillä tavoin hänen vaiteliaisuudestaan ja saadakseen Belisariuksen vaarattomaksi.