Eräässä suhteessa Teodora onnistuikin.
Kun bysanttilaisen laivaston piti kesäk. 22 p:nä v. 535 purjehtia Konstantinopolista kurittamaan Afrikkaa, oli patriarkka Epifanius, taivuttaakseen taivaan suosimaan hurskasta yritystä, antanut nuoren, hiljattain kristinuskoon kääntyneen ja edellisenä iltana kastetun sotilaan nousta amiraalilaivaan. Hänen nimensä oli Teodosius, ja hän oli jo jonkin aikaa kuulunut Belisariuksen henkivartiostoon. Ylipäällikkö ja hänen puolisonsa olivat myöskin olleet kummeina hänen kastetilaisuudessaan, ja tämän pyhän kummivanhemmuuden vuoksi pitivätkin he itseään hänen kasvatusisänään ja -äitinään.
Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennen kuin Antonina alkoi tuntea Teodosiusta kohtaan syvempää mieltymystä. Pitkän merimatkan toimettomina hetkinä hän rakastui nuorukaiseen, ja koska hän kerran liekkiin leimahdettuaan ei tuntenut turhia tunnonvaivoja, otti hän tämän pian rakastajakseen. Aluksi hän piti suhteensa hyvin salassa, mutta pian hän aivan julkisesti paljasti salaisuutensa. Kaikki hänen palvelijansa tiesivät asian, vain Belisariukselta se pysyi vielä salassa.
Kartagossa yllätti kuitenkin ylipäällikkö rakastavat eräässä huoneessa palatsin pohjakerroksessa sellaisessa puvussa, ettei minkäänlainen epäilys enää ollut mahdollista, ja tietenkin hän joutui tästä aivan suunniltaan. Mutta Antonina säilytti täysin mielenmalttinsa ja virkkoi: »Aioimme juuri kätkeä tänne kellariin muutamia saaliista otettuja kalleuksia, jotta ne eivät joutuisi keisarin käsiin». Belisarius rakasti rahaa ja vielä enemmän puolisoaan. Niinpä hän sitten uskoikin mielellään tällaiset vakuuttelut eikä välittänyt omien silmiensä liiankin ilmeisestä todistuksesta.
Miehensä sokeudesta rohkaistuneena Antonina kävi yhä hillittömämmäksi, ja kun Belisarius lähti Afrikasta palatakseen Bysanttiin ja kun hän seuraavana vuonna matkusti Sisiliaan, otti Antonina kaikkialle rakastajansa mukaan. Saipa hän taivutetuksi heikon puolisonsa nimittämään Teodosiuksen heidän omaisuutensa hoitajaksi.
Syrakusassa Antonina sai aikaan todellisen häväistysjutun, koska hän ei yrittänytkään salailla suhdettaan Teodosiukseen. Antoninan ympäristö ei kuitenkaan uskaltanut sanoa mitään; tiedettiin, kuinka heikko Belisarius oli vaimoaan kohtaan, eikä kukaan suinkaan ollut niin sokea, ettei olisi ymmärtänyt, kuinka vaarallista oli joutua Antoninan myrkyllisen kostonhimon uhriksi. Jokainen piti sen vuoksi järkevämpänä ja edullisempana olla hyvissä väleissä Antoninan kanssa kuin avata hänen puolisonsa silmät. Eräs kamarineito Makedonia, joka varmaankin oli tyytymätön emäntäänsä, uskoi kerran vaiteliaisuuslupauksen saatuaan Belisariukselle hänen onnettomuutensa ja antoi kahden Antoninan kamarineitoina palvelevan orjatytön todistaa syytöstensä todenperäisyyden. Kenraali raivosi ja antoi heti käskyn surmata Teodosiuksen; mutta ne sotilaat, jotka saivat tämän tehtäväkseen, pitivät varmimpana varoittaa nuorta miestä, jonka onnistuikin paeta ja etsiä suojaa Efesoksen kirkosta. Viekas Antonina osasi tälläkin kerralla selviytyä pelistä. Hän sai uskotelluksi Belisariukselle joutuneensa häpeällisen parjauksen uhriksi, eikä hänen ollutkaan vaikea todistaa syyttömyyttään. Ehkäistäkseen tällaisten tapausten toistumisen hän vaati miestään luovuttamaan ilmiantajat hänen käsiinsä. Liian rohkeapuheiselta kamarineidolta ja uskottomilta orjilta leikattiin kieli, minkä jälkeen heidät pantiin säkkeihin ja heitettiin mereen.
Yhtä julmasti Antonina kosti muillekin vihollisilleen Belisariuksen ympäristössä. Eräs rykmentin esikuntaupseeri, Konstantinus, oli uskaltanut sanoa: »Minä olisin päästänyt rakastajan karkuun ja surmannut naisen». Antonina ei koskaan unohtanut näitä sanoja. Itsepintaisen kärsivällisesti koetti hän vähitellen heikontaa puolisonsa Konstantinusta kohtaan tuntemaa myötämielisyyttä, ja kun tämä upseeri oli sitäpaitsi hyvin kopea ja muuttui helposti julkeaksi, ei Antoninan ollut vaikea saada miehiä kireihin väleihin. Kaiken lisäksi Konstantinus horjahti Italian sotaretken aikana varastamaan joukon arvoesineitä eräältä arvokkaalta Praesidius nimiseltä Ravennan porvarilta ja kieltäytyi kaikista kenraalin innokkaista kehoituksista huolimatta antamasta niitä takaisin. Nyt oli Belisariuksen kärsivällisyys lopussa. Kiihtyneenä hän kysyi upseerilta, aikoiko tämä yhä edelleenkin kieltäytyä tottelemasta määräyksiä, ja kun toinen vieläkin käyttäytyi uppiniskaisesti, kutsui Belisarius vartijoita. »Varmaankin minua surmaamaan», huudahti Konstantinus, joka tiesi, kuinka Antonina vihasi häntä, ja siekailematta hän paljasti tikarinsa ja hyökkäsi Belisariuksen kimppuun. Hänet saatiin kuitenkin kiinni, minkä jälkeen hänet heitettiin vankilaan, jossa hänet surmattiin. Antonina oli saanut kostonhalunsa tyydytetyksi.
Vaimonsa rukouksista Belisarius tietysti oli rientänyt kutsumaan Teodosiuksen takaisin. Mutta tämä ei niin vähällä taipunutkaan. Kenraali oli tuonut mukanaan Italian-armeijaansa Antoninan pojan Fotiuksen, ja tätä nuorta miestä hän kohteli isällisen hellästi. Fotius puolestaan inhosi Teodosiusta, jonka hän epäili olevan suhteessa äitiin ja jota hän sitäpaitsi kadehti Belisariuksen suosion vuoksi. Teodosius, jonka rohkeus ei näyttänyt olevan kovinkaan pysyväistä lajia, selitti, ettei hän tahtonut palata, niin kauan kuin Fotius oli kenraalin läheisyydessä. Rakastajan ja pojan välillä ei Antoninan ollut vaikea valita. Hän vehkeili niin taitavasti, että Fotius vihdoin lopen väsyneenä ja inhoten kaikkia epärehellisiä menettelytapoja suostui lähtemään takaisin Bysanttiin ja silloin alkoi taas uudelleen Antoninan ja Teodosiuksen lemmensuhde Belisariuksen leväperäisen valvonnan turvissa. Kun sotapäällikkö Ravennan antautumisen jälkeen palasi Konstantinopoliin, saapui Antoninakin riemusaatossa pääkaupunkiin puolison ja rakastajan välissä.
Teodora oli piankin saanut selville tämän suhteen, jota kesti seitsemän vuotta ja josta kaikki puhuivat aivan julkisesti, ja Antonina tiesi, että keisarinna oli kuullut hänen jok’ainoasta seikkailustaan. Tämä lähensi molempia naisia toisiinsa. Lepyttääkseen keisarinnan suuttumusta Belisariuksen puoliso asetti koko joustavan oveluutensa hänen palvelukseensa, onnistuipa hänen Italiassa ollessaan auttaa Teodoran vihollisen paavi Silveriuksen kukistamista. Teodora, joka ymmärsi panna arvoa Antoninan kekseliäisyydelle, huomasi omasta puolestaan suojelemalla Antoninan seikkailuja voivansa saada hänestä nöyrän valtiollisen aseen ja samalla takaavansa Belisariuksen uskollisuuden. Kun he olivat tällä tavoin liittyneet toisiinsa yhteisten etujen vuoksi, alkoivat he lähemmin tutustuttuaan pitää toisistaan. Antoninasta tuli keisarinnan julkinen suosikki ja läheinen uskottu ystävä. Hän pääsi ylihovimestarittaren korkeaan asemaan keisarinnan hovissa, ja menestyksestään varmana hän ei enää pelännyt mitään.
Teodosiusta alkoi kuitenkin lopulta hieman arveluttaa tämä suhde, josta niin yleisesti tiedettiin. Kenties hän oli myöskin vähän väsynyt itsepintaiseen rakastajattareensa. Toisen kerran hän lähti nyt tiehensä ja meni tällä kertaa luostariin saadakseen rauhaa. Antonina joutui aivan suunniltaan epätoivosta, pukeutui surupukuun ja kieltäytyi ottamasta vastaan ketään eikä edes Belisariuksenkaan läsnäollessa lakannut vaikeroimasta, että oli menettänyt uskollisen, rakastettavan ja viehättävän ystävän. Hän jatkoi tätä niin kauan, kunnes hänen oivallinen puolisonsa pyysi päästä Justinianuksen ja Teodoran puheille selittäen heille, ettei hän voinut mitenkään tulla toimeen ilman verratonta palvelijaansa Teodosiusta ja rukoillen keisaria toimittamaan hänet takaisin luostarista. Hän meni vieläkin pitemmälle. Hänen oli nyt lähdettävä itämaille ja vastoin entistä tapaansa hän suostui jättämään Antoninan pääkaupunkiin. Niin pian kuin Belisarius oli lähtenyt, riensi Teodosius, joka oli juhlallisesti luvannut olla koskaan poistumatta luostarista, salaisesti tapaamaan rakastajatartaan.