Intohimo teki Antoninan varomattomaksikin. - Belisarius, erossa hänestä ja toisten vaikutusvallan alaisena, uskalsi vihdoinkin avata silmänsä. Fotius otti tehtäväkseen selittää hänelle, miten asiat olivat. Tämä nuori mies pelasi tosiaankin vaarallista peliä, kun otetaan huomioon, että äiti koetti vihoissaan saattaa poikaansa huonoon valoon päällikön silmissä, jopa, niin väitetään, suunnitteli Fotiuksen tieltä raivaamistakin. Fotius selitti Belisariukselle, kuinka hänen auttamatonta heikkouttaan käytettiin peräti julkealla tavalla väärin. Kenraali, joka tunsi tällä kertaa voivansa turvautua luotettavaan tukeen, suuttui tosissaan, ja pyysi Fotiusta avuksi ruvetessaan kostamaan loukattua kunniaansa.
Mutta tällä ratkaisevalla hetkelläkään ei Belisarius voinut ruveta kohtelemaan Antoninaa ankarasti. »Rakastan puolisoani», hän virkkoi. »Jos rankaisenkin sitä miestä, joka on loukannut kotiani, en kuitenkaan tee Antoninalle mitään pahaa. Mutta niin kauan kuin Teodosius elää, en totisesti anna hänelle anteeksi».
Vaikka Belisarius olikin esittänyt tällaiset ehdot ja vaikka hänen tahdonvoimaansa ei ollut paljoa luottamista, suostui Fotius kuitenkin auttamaan häntä. Pyhän kirjan nimessä molemmat miehet vannoivat juhlallisen valan, luvaten olla hylkäämättä toisiaan ja vaikkapa yhdessä uhmata kuolemaakin. Sitten he asettuivat odottamaan sopivaa tilaisuutta.
Oli vuosi 541. Antonina oli vastikään tehnyt Teodoralle erittäin suuren palveluksen. Hän oli ollut sieluna siinä juonittelussa, jonka avulla Johannes Kappadokialainen oli kukistettu, ja hänen arvonsa oli noussut samassa suhteessa. Nyt ei hänen mielestään ollut lainkaan vaarallista lähteä Belisariusta tervehtimään. Toimitettuaan rakastajansa Efesokseen hän matkusti armeijan majailupaikkaan.
Vastoin odotuksiaan hän tapasi Belisariuksen täyden raivon vallassa. Niin pian kuin tämä oli saanut puolisonsa saapumisesta tiedon, hän unohti valtion asiatkin omien huoltensa vuoksi ja antoi täyden vallan pelottavalle mielenkuohulleen. Ensi kerran elämässään hän otti Antoninan huonosti vastaan, sulki hänet telkien taakse tarkan valvonnan alaisena, suunnittelipa kerrassaan hänen surmaamistaankin. Samoihin aikoihin Fotius otti kuulusteltavakseen yhden äitinsä eunukin, ja saatuaan häneltä tietää Teodosiuksen olinpaikan vangitsi Antoninan rakastajan pyhän Johanneksen kirkossa Efesoksessa kaupungin piispan suostumuksella, takavarikoi suosikin omaisuuden ja vei hänet itsensä tarkan valvonnan alaisena kaukaiseen linnaan Kilikiaan.
Mutta Belisarius ja Fotius olivat valinneet sopimattoman ajankohdan. Teodora ei sallinut ystävätärtään ahdistettavan. Hyvin levottomana siitä, mitä Antoninalle oli tapahtunut hän kutsutti Belisariuksen kiireesti puheilleeen Bysanttiin. On jo aikaisemmin kerrottu, kuinka hän kosti Fotiukselle ja tämän ystäville suojattinsa kärsimät vääryydet sekä kuinka rohkean rauhallisesti hän luovutti ystävättärelleen takaisin häneltä ryöstetyn rakastajan. Mutta samalla hän myöskin rakensi uudelleen rauhan Belisariuksen kotona. Rajaton rakkaus puolisoon oli lepyttänyt sotapäällikön jo ennen hänen pääkaupunkiin saapumistaan, ja kun hänen huomattiin niin perin pohjin muuttuneen, ihmettelivät Konstantinopolin asukkaat, jotka olivat uteliaina seuranneet tämän tragikomedian kehitystä, millaista noituutta nyt oli käytetty miesparkaa vastaan. Sen vuoksi ei Teodoran ollutkaan kovin vaikea saada sovintoa aikaan puolisoitten välillä. Kenraali antoi tosin suostutella itseään jonkin aikaa. Mutta Teodosius oli juuri kuollut erittäin sopivalla hetkellä, ja keisarinna pysyi lujana vaatimuksessaan. Belisarius otti Antoninan jälleen armoihin ja tapansa mukaan huolettomana hän ei paljoakaan välittänyt siitä, miten Fotiuksen ja hänen ystäviensä oli käynyt.
Keisarinnaa miellyttääkseen Belisarius oli käyttäytynyt sekä raukkamaisesti että petollisesti. Mutta tämä seikkailu oli jossakin määrin jäähdyttänyt häntä. Hän näyttää tunteneen jonkinlaista äänetöntä kostonhimoa näitä kahta naista kohtaan, jotka olivat nöyryyttäneet häntä. Vuonna 542 hän oli jälleen saanut ylipäällikön toimen, mutta hän hoiti sotilastehtäviään jokseenkin välinpitämättömästi, puhuipa ihmisten väitteitten mukaan suorastaan uhkailevastikin, mikä loukkasi syvästi Teodoraa. Keisarinnan mielestä hänen piti sen vuoksi saada läksytys. Belisariukselta otettiin äkkiä käskyvalta pois ja hänet kutsuttiin Konstantinopoliin. Sitäpaitsi oli hänelle ilmoitettu, että kaikki rahat oli luovutettava eräälle keisarinnan eunukille sekä että hänen oli jätettävä leiriin henkivartiosto, jonka uskollisuutta pelättiin. Kenraali, jonka keisaripari otti kylmästi vastaan ja jota ystävät kohtelivat välinpitämättömästi, he kun pelkäsivät itse joutuvansa ikävään asemaan, näytti auttamatta joutuneen epäsuosioon. Ja surkeaa oli nähdä suuren sotapäällikön yksin vaeltavan katuja kaikkien hylkäämänä, hajamielisen ja huolestuneen näköisenä, joka hetki peläten henkeään ja tuntien jo olevansa salamurhaajien ympäröimä.
Tällä välin Antonina nautti palatsissa mitä suurinta suosiota. Hän oli keisarinnan sydänystävä ja alituisesti hänen seurassaan. Edellisen vuoden tapausten jälkeen olivat muuten hänen ja Belisariuksen välit aika viileät. Teodora arvioi taitavasti sen hyödyn, jonka puolisoitten täydellinen sovinto aiheuttaisi. Silloin saisi Belisarius kiittää Antoninaa pääsystään hallitsijaparin armoihin ja joutuisi sen vuoksi ikipäiviksi sen naisen palvelijaksi, joka oli pelastanut hänet.
Belisarius, joka oli eräänä päivänä tapansa mukaan saapunut keisarin vastaanottohuoneeseen, näki siellä vain hyvin vihamielisiä ja kylmäkiskoisia ilmeitä, minkä lisäksi hovipalvelijat kohtelivat häntä loukkaavalla tavalla — ja se oli kerrassaan levottomuutta herättävä enne. Illalla hän palasi kotiin entistäkin huolestuneempana kohtalostaan ja heittäytyi vuoteelleen pelosta vavisten, alakuloisena ja arvokkuutta vailla. Antonina oli kotona ja meni hänen huoneensa lävitse valittaen pahoinvointia. Yö tuli. Äkkiä kuului raju kolkutus portilta. »Keisarinnan käskystä», huusi eräs palatsin palvelija. Belisarius, joka luuli viimeisen hetkensä tulleen, jäi makaamaan iskua odottaen.
Kuolinsanoman sijasta palvelija toikin Teodoralta kirjeen, joka kuului seuraavasti: