Tämä on luultavaa, melkeinpä varmaakin, eikä se suinkaan millään tavoin himmennä sitä kuvaa, jonka olemme saaneet Teodorasta. Tämä entinen tanssijatar, joka nousi caesarien valtaistuimelle, ei suuresti katsoen suinkaan ollut arvoton siihen. Huolimatta alhaisesta sukuperästään hän oli vikoincen ja paheineen suuri keisarinna, ja myrskyinen nuoruus oli virittänyt hänessä omituisena ja melkeinpä odottamattomana vastakohtanaan rakkauden vakaviin asioihin, hellittämättömän huolenpidon yleisestä siveellisestä tilasta sekä omasta henkilökohtaisesta arvokkuudestaan.
KOLMAS OSA
HURSKAS TEODORA
1
TEODORAN HURSKAUS
Koko bysanttilaisessa elämässä oli uskonnolla merkittävä osa. Keisarinnan elämässä se oli suorastaan välttämättömänä juhlamenojen osana. Kaikkina monilukuisina kirkollisina juhlapäivinä keisarinna lähti purppuraan ja kultaan puettuna ja loistavan seurueen saattamana suuriin kirkkoihin, Sofian kirkkoon, Pyhäin apostolien kirkkoon, pyhän Sergiuksen tai pyhän Mociuksen kirkkoon tai Lähteen Maarian luostariin tai Pyhän neitsyen kirkkoon. Istuen valtaistuimellaan kamarineitojensa ja palvelijoittensa keskellä, juhlapukuisten naisten ja korkeitten arvohenkilöitten ympäröimänä, Teodora otti osaa jumalanpalvelukseen tai meni hurskaasti vahakynttilä kädessä polvistumaan alttarin luo, tai rukoilemaan pyhäinjäännösten edessä. Keskeytymättömänä vaelsi pitkin katuja keisarillinen juhlakulkue, jossa loistavat viralliset puvut vaihtelivat aina juhlamenojen vaatimusten mukaan. Milloin lähdettiin upein varustuksin vihkimään jotakin kirkkoa, milloin oli rukoiltava jotakin kunnianarvoista pyhäinjäännöstä ihmeparannuksen aikaansaamiseksi, milloin pidettiin suurin juhlamenoin vapahtajalle kiitosjuhla niistä voitoista, jotka kaitselmus oli myöntänyt keisarilliselle sotajoukolle, tai joskus taas lähdettiin mustaan surupukuun puettuna ääneen valittaen rukoilemaan Kaikkivaltiasta kääntämään vihansa pois ja lopettamaan maanvaivat, ruton ja maanjäristykset, jotka ahdistivat pääkaupunkia. Lujasti vakuutettuna siitä, että keisari oli ehdottomasti Jumalan valitsema, kaitselmuksen varta vasten määräämä ihmisten johtajaksi, täysin varmana siitä, että vapahtaja kaikissa vaikeuksissa piti suojelevaa kättään keisarin yllä ja lahjoitti hänelle jumalallisen ymmärryksen, tarkoin tuntien kaikki jumalanpalveluksen eri vaiheet ja kirkon asiat, Bysantin hallitsija vietti suorastaan ylipapin elämää.
Justinianusta tällainen elämä miellytti aivan erikoisesti. Vilpittömästi hurskaana ja myöskin hieman taikauskoisena hän luuli olevansa kohtalon erikoisessa suojeluksessa ja hänelle oli nautinto huomata, millaisia ihmetöitä näytti tapahtuvan hänen edukseen. Hän muisti, kuinka eräänä päivänä, kun hän oli pahasti sairaana ja inhimillinen taito ei enää näyttänyt voivan häntä auttaa, molemmat suuret lääkäripyhimykset Kosmas ja Damianos, joitten ihmeellisen kyvyn koko Bysantti tunsi, aivan äkkiä olivat laskeutuneet taivaasta parantamaan keisaria, jonka kuolinkamppailu jo oli alkanut. Hän muisti myöskin, kuinka hän toisen kerran, kun jäsensärky ahdisti häntä niin, että hän oli melkein lamaantunut, parantui kuin ihmeen vaikutuksesta vain koskettamalla pyhäinjäännökseen, kun häntä samalla voideltiin pyhien marttyyrien ruumiista otetulla öljyllä. Täynnä kiitollisuutta hän piti sen vuoksi aina velvollisuutenaan osoittaa kunnioitusta Jumalaa kohtaan, joka sillä tavoin tuhlasi hänelle mitä ilmeisimpiä armonsa osoituksia. Hänen alituisena silmämääränään oli puolustaa kirkkoaan, uudistaa sitä sekä kurin että opin puolesta ja laajentaa ja vahvistaa sen valtaa. Hän rakensi kirkkoja ja luostareita kaikkialle valtakuntaansa. Hän otti hyvin mielellään osaa teologisiin väittelyihin. Hänen mielipuuhiaan oli olla puheenjohtajana kirkolliskokouksissa, keskustella piispojen kanssa ja väitellä toisin ajattelevien kanssa. Koska hän oli hyvä puhuja ja ylpeä kaunopuheisuudestaan, opistaan ja keskustelutaitonsa loogillisuudesta, hän otaksui, jokseenkin yksinkertaisesti muuten, ettei kukaan ollut hänen vertaisensa väittelemisen taidossa, sekä nautti tavattomasti voidessaan ylentää pappien mieltä mahtipontisilla raamatunkohtien selittelyillä. Hän luulotteli kykenevänsä kääntämään luopioita vastaansanomattomilla todisteluillaan ja saattoi viettää yökausia keskustelemalla jumaluusoppineitten kanssa tai kyhäämällä kiistakirjoituksia, joista hän ylpeili määrättömästi. Koko ikänsä hän sekaantui kirkon asioihin, usein sopimattomallakin tavalla, ja ne, jotka tahtoivat imarrella häntä, kehuivat tavallisesti, että hänen puheessaan yhtyi »Davidin tyyneys, Mooseksen kärsivällisyys ja apostolien lempeys, sekä että hän toteutti hallituksessaan sitä vanhaa ihannetta, jota profeetat olivat ennustaneet, nimittäin että filosofit ovat kuninkaita ja kuninkaat filosofeja».
Teodora oli myöskin aivan liian selvillä hovitapojen vaatimuksista laiminlyödäkseen koskaan mitään niistä hurskaista velvollisuuksista, jotka kuuluivat keisarinnalle. Sitäpaitsi hän oli aivan liian teräväpäinen ja valtioviisas ollakseen selvästi ymmärtämättä uskonnollisten kysymysten suurta merkitystä kristityssä valtiossa sekä sitä vaaraa, joka aiheutuisi välinpitämättömyydestä niitä kohtaan. Ja lopuksi, ja ennen kaikkea, hän oli vilpittömästi hurskas. Hyvänä Bysantin asukkaana hän tunsi syvää kunnioitusta kaikkia kirkon palvelijoita kohtaan, ankarakasvoisia ja pitkään mustaan kaapuun puettuja munkkeja ja niitä hurskaita naisia kohtaan, jotka olivat luopuneet maailmasta pukeutuakseen »enkelien vaatteisiin» ja tullakseen »taivaan asukkaiksi». Samoin kuin kaikki aikalaisensa hän tunsi suurta kiitollisuutta niitten hyveitten, lihankidutusten ja rukousten vuoksi, joilla nämä ihmiset koettivat täydentää lähimmäistensä puutteellisia ansioita Jumalan silmissä. Samoin kuin Justinianus hän ihaili vilpittömästi »luostarielämää, jonka avulla ihminen pääsee välittömään yhteyteen Jumalan kanssa, joka puhdistaa hänet, vahvistaa häntä hengellisten asiain ajattelemisella ja kohottaa hänet inhimillisten huolten yläpuolelle». Hän keräsi mielellään ympärilleen erakkoja ja lihankiduttajia, otti heitä tuttavallisesti vastaan Pyhässä palatsissa, keskusteli heidän kanssaan hengellisistä asioista, noudatti mielellään heidän tahtoaan ja antoi heidän ohjata itseään omantunnon asioissa. On jo mainittu, kuinka hän, parantaakseen sairaan Justinianuksen, vetosi syyrialaisen munkki Zooraksen esirukouksiin sekä kuinka hän rukoili pyhää Palestiinan miestä, Sabasta, pyytämään Jumalalta hänelle poikaa. Yhtä opettavainen ja mieltäkiinnittävä on kertomus hänen ja erakko Maraksen väleistä.
Maras oli niitä kuumaverisiä syyrialaisia, joiden hehkuvaa Jumalanrakkautta ja pelotonta intoa ei mikään voinut vähentää. Kolmenkymmenen vuoden vanhana, samana päivänä, jolloin aikoi viettää häitään, hän oli äkkiä kääntynyt ja alkanut pitää Jumalan suloista iestä rakkaampana kuin »turmiollista ja vastenmielistä ruumiillista yhteyttä». Luostariin mentyään hän oli tullut huomatuksi itsekidutuksensa melkein yliluonnollisen ankaruuden vuoksi. Yhtä kova kuin itselleen hän oli myöskin lähimmäisilleen. On jo mainittu kuinka häikäilemättömästi hän uskalsi Pyhässä palatsissa kohdella Justinianusta ja Teodoraa. Mutta juuri siitä syystä hän miellyttikin keisarinnaa. Tämän mielestä oli aivan luonnollista, että niin hurskaan miehen täytyi olla kaikkivoipa Jumalan luona, ja hän pyysi Marasta palatsiin asumaan. Pyhä mies ei suostunut. Silloin Teodora antoi rahastonhoitajansa lahjoittaa hänelle suuren rahasumman. Töykeän halveksivasti Maras pudisteli rahapussia ja heitti rahat keisarinnan ja hämmästyneitten ja kauhistuneitten kamariherrojen silmille. Huhu tästä levisi kaikkialle hovissa ja kaupungissa, mutta Teodora ei antanut peloittaa itseään. Pyhä mies oli siirtynyt Kultaisen Sarven toiselle rannalle Sykaen esikaupunkiin elääkseen siellä yksinäisyydessä omalla vaatimattomalla tavallaan. Nöyrästi keisarinna nyt lähetti pyytämään häneltä anteeksi, että oli uskaltanut saattaa hänet kiusaukseen, sekä rohkeni samalla esittää toivomuksen, että Maras ottaisi keisarinnalta vastaan edes jotakin elatuksekseen. Maras ei tahtonut kuulla puhuttavankaan sellaisesta. »Sinulla ei ole mitään», hän sanoi, »jota Jumalan palvelija tarvitsee, paitsi Vapahtajan pelkoa, jos sellaista kykenet tuntemaan». Ja päästäkseen rauhaan keisarinnan rukouksilta hän lähti kauemmaksi löytääkseen levollisemman oleskelupaikan.
Hänen omituisuutensa olivat kuitenkin jo ennättäneet tehdä hänet kuuluisaksi. Uteliaat ja hurskaat ihmiset kävivät häntä katsomassa ja esittämässä hänelle rukouksiaan, ja hovin osoittama suosio lisäsi yhä hänen luonaan kävijöiden lukumäärää. Eräänä yönä hyökkäsi rosvojakin hänen telttaansa. »Jollet anna meille niitä kultarahoja, jotka keisarinna on sinulle lähettänyt», sanoivat he, »niin surmaamme sinut paikalla».