Pyhä mies vastasi: »Uskokaa minua, ei minulla ole laisinkaan rahaa. Jos minulla olisi sitä, en asuisikaan täällä».
Epäluuloiset rosvot tarttuivat kuitenkin miekkoihinsa, ja yksi heistä löi Marasta kepillä. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Syyrialainen oli väkevä ja ripeä. Kädenkäänteessä hän oli heittänyt kumoon lähimmän vastustajansa ja lyönyt tämän kepillä toiset maahan, minkä jälkeen hän sitoi heidät huolellisesti ja pani syrjään heidän miekkansa ja seipäänsä. Sitten hän alkoi puhutella heitä tyynesti ja ivallisesti ja virkkoi: »Lapseni, pyysin teitä jättämään minut rauhaan. Valitan ettette totelleet minua. Pysytelkää nyt minun mielikseni rauhallisina päivän koittoon asti ja muistakaa, ettei koskaan saa halveksia köyhääkään miestä». Aamulla hän päästi heidät vapauteen ottaen vain heidän miekkansa itselleen.
Tämä tapaus herätti suunnatonta huomiota hovissa, ja kun kamaripalvelija, joka oli lähetetty ottamaan asiasta tarkemmin selvää, saapui palatsiin näyttämään keisariparille pyhän miehen voitonmerkkejä, alkoivat Justinianus ja Teodora tuntea, mikäli mahdollista, entistäkin suurempaa ihailua Marasta kohtaan. Tämä itsekin muuten hyötyi seikkailustaan. Hän suostui lopulta siihen, että hänelle saatiin rakentaa luostari, jossa hän tästä lähtien alkoi asua. Siellä hän rukoili ja saarnasi pidättymättä nyt enempää kuin ennenkään silloin tällöin läksyttämästä perinpohjaisesti keisaria ja keisarinnaa. Ja kun hän kuoli ruttoon vuonna 542, päätti hallitsijapari hautauttaa hänet ruhtinaallisella tavalla, ja hautajaisiin kutsuttiin etevimmät henkilöt, palatsin ylhäisimmät asukkaat, senaattorit, piispat, papit ja munkit. Yleisen mielipiteen mukaan oli koko Konstantinopolia kohdannut onnettomuus, kun pyhä mies oli kuollut.
Ylpeä Teodora kohteli näitä omituisia lihansakiduttajia tavattoman suopeasti. Hänen kopeutensa nöyrtyi heidän varoituksistaan, heidän häikäilemättömyydestään ja parjauksistaan. Hän kohteli nöyrästi näitä kurjiin riekalcihin puettuja miehiä. Hän oli aina huomaavainen heidän tarpeitaan kohtaan ja oli heille ehtymättömän antelias. Hänen hyväntekeväisyytensä ilmeni kaikenlaisten hurskaiden laitosten, luostarien, sairaaloiden ja orpokotien perustamisessa. Munkki Zoorakselle hän antoi laajan alueen Sykaen esikaupungissa, jonne tämä saattoi asettua oppilaineen. Derkoksesta Trakiasta hän osti kauniin huvilan patriarkka Teodosius Aleksandrialaisen asunnoksi. Jakob Baradaeuksen hän taivutti ottamaan vastaan täysin kalustetun talon Konstantinopolissa, järjestipä hän itse Pyhään palatsiinkin luostarin. Niitä köyhiä ulkomaalaisia varten, joitten täytyi omien asioittensa vuoksi matkustaa Konstantinopoliin, hän perusti suuria majataloja. Hän rakennutti kirkkoja ja turvakoteja köyhille ja sairaille, hän nautti siitä, että sai lähettää kallisarvoisia lahjoja kuuluisimpiin pyhäkköihin. Mielellään hän myöskin antoi kuvailla itseään anteliaana hyväntekijänä. Sofian kirkon alttariliina oli upea, kullalla kirjailtu kuvakudos, joka esitti Teodoraa ja Justinianusta yhdessä käymässä kirkossa ja sairashuoneissa eli »niiden hyviä tekoja, jotka ovat maailman hallitsijoita ja kaupunginsuojelijoita», niinkuin eräs aikalainen kirjoittaa.
Teodoran töistä on yksi tullut erikoisen kuuluisaksi, nimittäin Pyhien apostolien kirkko.
Sille kukkulalle, jossa nyt kohoaa Muhammed II:n moskeija puolikuun koristamine kupooleineen, oli Konstantinus Suuri rakennuttanut kirkon pyhille apostoleille, ja hänen poikansa oli juhlallisesti antanut siirtää sinne apostolien Andreaksen, Lukaksen ja Timoteuksen jäännökset sekä panna ne kulta-arkkuun. Kristityn keisarikunnan perustaja oli suunnitellut tästä rakennuksesta samalla viimeistä leposijaa sekä itselleen että seuraajilleen. Justinianuksen aikana oli kuitenkin tämä alkuperäinen kirkko vanhuuttaan rappeutunut, minkä vuoksi keisari revitytti sen ja Teodora alkoi rakennuttaa sitä uudelleen suurempaan ja arvokkaampaan muotoon. Vuonna 536 keisarinna laski juhlallisesti uuden temppelin peruskiven, ja Tralles-kaupungista kotoisin oleva suuri arkkitehti Antemios, joka samoihin aikoihin rakennutti Sofian kirkkoa, valvoi yhdessä arkkitehti Isidoras nuoremman kanssa rakennustyötä. Kokonainen pylväsmetsä, joka oli epäilemättä suurimmaksi osaksi peräisin pakanatemppeleistä, ympäröi kaksikerroksisena koko kirkon piiriä. Lattialla ja seinillä kimmelsi monivärisiä kallisarvoisia marmoriupotuksia. Kaarikatossa ja kirkon sisäseinillä näkyi mosaiikkikuvioina neitsytäidin ja apostolien ympäröimänä voittava Kristus sekä Vapahtajan maallisen vaelluksen tärkeimmät vaiheet. Mutta ennen kaikkea oli uusi rakennustyö huomattava muotonsa vuoksi. Se oli kreikkalaisen ristin muotoinen, ja kun Sofian kirkon korkeimpana kohtana oli valtava kupukatto, kohosi tässä viisi kupoolia kirkon keskikohdan ja kunkin neljän haarauman äärimmäisen pään yläpuolella. Tämä rakennustapa, jollaista näkyy käytetyn myöskin pyhän evankelista Johanneksen kirkossa Efesoksessa, tuli sittemmin hyvin suosituksi bysanttilaisen rakennustaiteen historiassa. Samalla kun Sofian kirkko, jonka rakennustapaa on verraten vaikea jäljitellä, on jäänyt melkein yksinäiseksi lajissaan, on Pyhien apostolien kirkko, joka oli erään runoilijan sanojen mukaan »kultamosaiikista valmistettujen tähtien koristama viisikupuinen taivaanlaki», saanut olla vakinaisena esikuvana seuraavien vuosisatojen arkkitehdeillä. Venetsian Markuskirkko on tuskin muuta kuin sen upean pyhäkön heijastusta, jonka Justinianus ja Teodora rakensivat.
Hurskaalla innolla Teodora seurasi rakennustyön edistymistä, ja tarinan mukaan se tuotti hänelle useastikin levottomuutta. Juuri silloin kun mosaiikkikoristelun piti alkaa, huomasi Teodora, ettei ollutkaan varoja työn jatkamiseen. Onneksi pelastivat keisarinnan pulasta apostolit, joitten kunniaksi kirkkoa rakennettiin ja joitten jäännökset oli ihmeellisellä tavalla löydetty rakennustöiden aikana vanhan kirkon lattian alta. Teodora näki nimittäin unen. Andreas, Luukas ja Timoteus ilmestyivät hänelle ja sanoivat: »Älä pelkää äläkä pyydä rahaa puolisoltasi Justinianukselta, vaan mene meren rantaan Deksiokrateen portin ulkopuolelle. Sieltä löydät maahan kaivettuna kaksitoista astiaa täynnä kultaa». Teodora totteli, ja määräpaikalta löydettiin tosiaankin astiat täynnä rahaa, ja jokaisessa oli pyhien apostolien kuvat — mikä selvästi todisti tuon suuren lahjan jumalallisen alkuperän. Sillä tavoin keisarinna sai rakennetuksi kirkon valmiiksi ja antoi sille vielä runsaat lahjatkin.
Teodora ei kuitenkaan saanut iloita työnsä valmistumisesta. Vasta kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen, kesäk. 28:ntena päivänä 550, vihittiin kirkko juhlallisesti. Suurin osa siitä valmistui kuitenkin hänen eläessään, ja samoin kuin Konstantinus aikanaan oli halunnut oli Teodorakin rakennuttanut tähän idän Saint-Denisiin, runsaasti koristeltuun kappeliin, itselleen ja puolisolleen upeat marmoriset ruumisarkut, joihin hallitsijaparin kultaiset kirstut sittemmin sijoitettaisiin.
Hurskaudestaan, hyvistä töistään, perustamistaan laitoksista ja uskonnollisesta innostaan huolimatta Teodora on saanut kirkon taholta osakseen hyvin erilaista ja joskus erittäin ankaraakin arvostelua. Samalla kuin muutamat itämaalaiset kirjailijat sanovat häntä »kaikkein pyhimmäksi Teodoraksi», samalla kuin hänen syyrialaiset ystävänsä kilvan huutavat häntä »keisarinnaksi, joka rakastaa Jumalaa, joka rakastaa Kristusta, oikeauskoiseksi keisarinnaksi», samalla kuin monet pitävät häntä »Jumalan itsensä herättämänä olentona, jonka on suojeltava ahdistettuja myrskyn raivolta», ovat toiset kirjailijat, varsinkin latinalaisissa länsimaissa, syytäneet hänelle pelkkiä häväistyksiä ja kirouksia. Oikeauskoiset kristityt epäilivät Teodoraa aina vakavasti kerettiläisyydestä. Lämpimästi kiintyneenä patriarkka Severukseen hän tunnusti julkisesti monofysiittistä oppia, joka hylkäsi Kalkedonin kirkolliskokouksen päätöksen ja tunnusti Jeesukselle Kristukselle vain yhden luonnon. Ystäviään puolustaakseen Teodora uhmasi julkisesti Roomaa ja viimeiseen päiväänsä asti hän puolusti uskontovereitaan. »Hän kiihdytti», kirjoittaa eräs historioitsija, »kerettiläisten intoa kaikkialla valtakunnassaan ja jakoi ulkomaalaisille ylen määrin kallisarvoisia lahjoja».
Mutta tässä ei ollut kaikki. Tavanomaisella tarmollaan hänen onnistui ohjata Justinianuskin sille tielle, jota itse vaelsi, ja valtion etuihin vedoten hän yllytti keisarin harrastamaan sellaista politiikkaa, että se sai koko kristikunnan levottomaksi. Samaan aikaan, jolloin keisarin uskonnollinen käsitys, hänen kunnioituksensa oikeaoppisuutta kohtaan sekä hänen rohkea kunnianhimonsa yhdessä kehoittivat häntä ylläpitämään yhteyttä Rooman kanssa, haaveili itsenäisempi ja terävänäköisempi Teodora aivan toisenlaisista päämääristä. Kahdenkymmenen vuoden ajan hän pyrki joustavasti ja itsepintaisesti, kaikista esteistä huolimatta, omiin tarkoitusperiinsä ja sai keisarin usein taipumaan tahtoonsa. Ja joskin liian varhainen kuolema esti hänet päättämästä työtään, niin tuottaa kuitenkin hänen uskonnollinen politiikkansa kunniaa hänen valtiomiesälylleen ja osoittaa lopullisesti, kuinka suuri hänen vaikutusvaltansa oli Justinianuksen mieleen ja hallitustapaan.