2

POLITIIKKAA JA TEOLOGIAA

Niinä aikoina, jolloin Teodora ja Justinianus nousivat Caesarien valtaistuimelle, oli vakava uskonnollinen ristiriita jo kauan kuohuttanut mieliä itämailla. Viidenneltä vuosisadalta alkaen olivat teräväpäiset teologit panneet parhaansa selitellessään jumalallisen ja inhimillisen puolen yhtymistä Kristuksen luonnossa ja tämä Kristuksen kahta luontoa ja niitten yhtymistä selvittelevä ristiriitaisuus tutisutti kirkkoa oikein perustuksia myöten. Kalkedonin kirkolliskokous vuonna 451 oli turhaan koettanut paavi Leo suuren suostumuksella määritellä tässä suhteessa oikeauskoisen opin kantaa ja tuominnut yhtä ankarasti Nestoriuksen kerettiläisyyden, joka erotti Kristuksessa kaksi luontoa, kuin Eutykeen käsitystavan, joka toisaalta ei hyväksynyt muuta kuin yhden luonnon. Sekä Nestoriuksen että Eutykeen kannattajat — viimeksimainituita sanottiin monofysiiteiksi — kieltäytyivät omaksi turmiokseen taipumasta, ja varsinkin monofysiittien puolue, johon kuului eteviä miehiä ja jota kannatti suuri enemmistö Egyptissä ja Syyriassa, sekä kokonaiset joukot kiihkomielisiä ja lannistumattomia munkkeja, iloitsi jo siitä ajatuksesta, että saisi jonakin päivänä ottaa käsiinsä bysanttilaisen kirkon johdon.

Vaarallisinta tässä teologisessa riidassa oli se, että niitä itämaitten maakuntia, joissa oli vallalla monofysiittien oppi, liitti keisarikuntaan vain hyvin vähäinen uskollisuus. Sekä Egyptissä että Syyriassa oli jyrkästi erillisiä, täysin järjestyneitä kansallisuuksia, jotka elivät omaa elämäänsä ja olivat milloin tahansa valmiit riistäytymään irti keisarikunnasta, eikä heidän uskonnollinen elämänsä oikeastaan ollut muuta kuin pelkkä muoto, johon he kätkivät eristäytymispyrkimyksensä. Viidennen vuosisadan lopun ja kuudennen alkupuolen keisarit koettivatkin alituisesti soveliailla myönnytyksillä tyydyttää monofysiittejä ja katkaisivat mieluummin yhteytensä Roomaan kuin luopuivat idän kokonaisuudesta. Siitä pitäen kuin Justinianus I nousi valtaistuimelle ja ennen kaikkea sen jälkeen kuin Justinianus oli alkanut kaikissa kirkon asioissa vaatia noudattamaan mahtavaa ja taipumatonta tahtoaan, pääsi voimaan aivan toisenlainen politiikka, ja monofysiittien täytyi pysyä syrjemmällä peläten julkisesti kuulutettua vainoa. Mutta kaikesta ankaruudesta ja kaikista mestauksista huolimatta puolue pysyi kuitenkin aika mahtavana Syyriassa, Palestiinassa, Armeeniassa ja Mesopotamiassa sekä ennen kaikkea Egyptissä, jossa oikeauskoisten kaikki ponnistukset menivät hukkaan. Ja varsinkin toivottiin Teodoralta paljon monofysiittien yhdyskunnissa.

Nuoruuden päiviltään alkaen Teodora oli, niinkuin jo aikaisemmin on kerrottu, ollut yhteydessä Egyptin ja Syyrian kristittyjen kanssa ja oli aina säilyttänyt nämä tuttavansa rakkaassa ja kiitollisessa muistissa. Toisaalta taas on myöskin mainittu, mitkä valtiolliset seikat saivat hänet suosimaan itämaitten eriuskolaisia ja yhä lisäsivät sitä luontaista myötätuntoa, joka liitti hänet heihin. Jo ennen valtaistuimelle nousemistaan hän oli menestyksellä käyttänyt heidän hyväkseen rajatonta vaikutusvaltaansa Justinianukseen huojentaen heidän vainojaan, ja keisarinnaksi tultuaan hän käytti valtaansa vieläkin julkisemmin heidän hyväkseen. Häntä juuri saivat Egyptin luopiot kiittää osakseen tulleesta monivuotisesta suvaitsevaisuudesta ja syyrialaiset vainotun kirkkonsa uudelleen kohentamisesta. Juuri Teodoran suojelu hankki eriuskolaisille aluksi jälleen keisarin suopeuden sekä luvan julistaa oppiaan ja sittemmin oikeuden uhmata kirkolliskokousten pannajulistuksia ja maallisen vallan koko ankaruutta. Ja lopuksi monofysiittien lähetystö sai kiittää hänen kehoituksiaan ja tukeaan Arabiassa, Nubiassa ja Abessiiniassa saavuttamastaan menestyksestä. Koko elämänsä ajan hän koetti parhaansa mukaan keksiä sovinnon ja ymmärtämyksen kantaa, jolle asettuen itämaalaisten epäluulon saisi haihtumaan sekä rauhan ja yhtenäisyyden kirkossa ja keisarikunnassa jälleen palaamaan. Eikä suinkaan johtunut Teodorasta, ettei monofysiittien oppi Rooman uhallakin päässyt vallitsevaksi keisarikunnassa.

Kiitollisuuden osoitukseksi siitä, että oli onnellisesti noussut valtaistuimelle, sekä todistaakseen hyviä tarkoituksiaan Teodora taivutti oikeauskoisen Justinianuksen toimenpiteeseen, joka oli peräti merkillinen suvaitsevaisuutensa vuoksi. Paenneet tai maanpakoon ajetut piispat ja munkit kutsuttiin takaisin ja he palasivat monien vuosien poissaolon jälkeen hävitettyihin ja hylättyihin kirkkoihinsa ja luostareihinsa. Keisarinnan kutsusta näyttäytyivät monofysiitit pääkaupungissa, jopa palatsissakin, ja oikeauskoisten suureksi mielipahaksi huomattiin heidän jälleen saavuttavan luottamusta hovissa. Pian meni Teodora vieläkin pitemmälle taivuttamalla Justinianuksen rupeamaan suoranaiseen yhteyteen näitten toisin ajattelevien kanssa. Teodora oli kauan tuntenut lämmintä ihailua ja ystävyyttä Antiokian erotettua patriarkkaa Severusta kohtaan, johon hän oli ennen tutustunut Aleksandriassa. Uskonrohkeudellaan, oppineisuudellaan, kaunopuheisuudellaan ja vainojen aikana osoittamallaan horjumattomalla uljuudella tämä pappi oli kunniaksi koko monofysiittien puolueelle. Lahjakkaana, luonteeltaan sovinnollisena ja kaiken turhan kiistelyn vihollisena hän näytti paremmin kuin toiset kykenevän sovinnon tekoon. Keisarinnan onnistui saada puolisonsa vastoin tämän luontaista taipumusta käsittämään, mitä etua tuottaisi sopiminen niin vaikutusvaltaisen henkilön kanssa, sekä vakuutti Justinianukselle, että sellainen valloitus keräisi kaikkialla itämailla lukemattomia kannattajia keisarin politiikalle.

Erittäin imartelevin sanoin kirjoittivat sitten molemmat hallitsijat Severukselle pyytäen häntä tulemaan Konstantinopoliin, mutta patriarkka, joka ei odottanut mitään voittoa tästä houkuttelevasta tarjouksesta, syytti korkeaa ikäänsä, heikkoa terveyttään ja valkeita suortuviaan, jotka »ennustivat hänen pikaista poispääsyään», eikä suostunut lähtemään Aleksandriasta. Teodora ei kuitenkaan antanut perään.

Severuksen sijasta kutsuttiin hänen opetuslapsensa neuvottelemaan yhteisessä kokouksessa oikeauskoisten kanssa, »jotta sovinto saataisiin aikaan», ja sellainen kokous pidettiin tosiaankin Bysantissa. Kuvaavaa kyllä oli koko hankkeen tarkoituksena osoittaa mitä suurinta lempeyttä ja horjumatonta kärsivällisyyttä luopioita kohtaan. Keisarin ministeri, joka johti neuvotteluja, puhui vuolain sanoin siitä »isänmaanrakkaudesta», joka täytti keisarin sydämen, ja Justinianus, joka itse johti puhetta suljetussa istunnossa, ilmaisi äänekkäästi samanlaista sovinnollisuutta. Näistä suotuisista edellytyksistä huolimatta ei Teodoran suureksi suruksi kuitenkaan voitu päästä yhteisymmärrykseen. Mutta joka tapauksessa oli saavutettu melkoisen paljon, kun tällaiset ilmeiset hyväntahtoisuuden ilmaukset seurasivat entistä vainoamisintoa.

Tällä välin alkoivat kuitenkin monofysiitit uuden suvaitsevan hallitussuunnan vuoksi vähitellen saada takaisin menettämiään etuja. Aasiassa rupesi Tellan Johannes, eräs lahkon kuuluisimpia saarnaajia, harjoittamaan hyvinkin tehokasta kiihoitusta siitä epäilystä huolimatta, jota ilmeni puolueen muitten piispojen keskuudessa. Hän kokosi ympärilleen pieniä uskollisten ryhmiä, opasti heitä kärsivällisesti, sai heidät tutkimaan pyhää kirjaa, opetti heitä laulamaan virsiä ja otti heidät seurakuntaan. Turhaan hänet ilmiannettiin viranomaisille ja uhattiin rangaista häntä kuolemalla. Yhtä rohkeasti hän kuitenkin kokosi ympärilleen kannattajansa. Kehnosti puettuna, risainen papinkauhtana yllään hän teki yhtäkaikki voimakkaan vaikutuksen kuulijoihinsa. Aina hän oli liikkeessä, milloin Aleksandriassa, milloin Konstantinopolissa, käänsi ihmisiä, asetti virkaan pappeja ja täytti koko Aasian lähettämillään sananjulistajilla. Hänen väitettiin muutamina harvoina vuosina keränneen monofysiittisen opin helmaan melkein sataseitsemänkymmentätuhatta kannattajaa.

Keisarinnan suvaitsevaisuuden vuoksi saattoivat pääkaupungin eriuskoiset toimia vieläkin monipuolisemmin.