Paitsi patriarkan erottamista vaati Agapetus myöskin Zooraksen karkoittamista. Turhaan Justinianus selitti hänelle, että munkki oli vaarallinen mies, joka ei pelännyt ketään. Paavi vaati jyrkästi, että syyrialaisen oli saavuttava hänen luokseen, jotta hän saisi pakottaa hänet taipumaan. Kun paavin lähettiläs saapui pyhän miehen luostarin eteen, huomasi hän portit suljetuiksi, ja Zooras ilmoitutti, että nyt oli parhaillaan suuren paaston aika sekä että jumalallinen laki kielsi häntä tänä aikana ryhtymästä mihinkään asiaan, edes keisarinkaan käskystä. »Minulla ei ole teille mitään muuta sanomista», hän lisäsi; »jos haluatte käyttää väkivaltaa, niin se on oma asianne». Ymmälle joutunut lähettiläs palasi palatsiin. Vihastunut keisari käski nyt korkeimman ministerinsä yksin lähteä luostariin sotilasjoukon kanssa vangitsemaan pyhää miestä. Mutta samassa kuin retkikunta oli noussut laivaan matkustaakseen Kultaisen Sarven ylitse Sykaen esikaupunkiin, heitti ankara tuulenpuuska laivan takaisin rannalle. Ministeri matkusti sinne kuitenkin, mutta samalla hetkellä, jolloin hän aikoi astua maihin toisella rannalla, kohosi valtava hahmo, joka potkaisi jalallaan aluksen takaisin aaltoihin. Raivostunut ministeri syyti kirouksia merimiehille, ja nämä tarttuivat uudelleen airoihin. Äkkiä iski salama alas ja särki sillan pirstaleiksi pitkin pituuttaan. Nyt ymmärrettiin, että itse Jumala taisteli Zooraksen puolesta, ja Justinianuksen lähettiläs pakeni kiireen kaupalla ilmoittamaan uutisen kauhistuneelle keisarille.
Kaitselmus osoitti kuitenkin tuntuvasti vähemmän intoa Antimusta suojellessaan. Lyhyen vastarinnan jälkeen keisari suostui niihin vaatimuksiin, jotka oikeaoppisen kirkon julkinen päämies esitti, patriarkka erotettiin ja hänen sijaansa nimitti Agapetus pappi Menaksen.
Se oli aika kaunis saavutus, mutta paavi ei saanut kauan iloita siitä. Ei kestänyt kuukauttakaan, ennenkuin hän äkkiä kuoli. Tavallisen puoluekäsityksen mukaan katoliset väittivät, että paavi oli joutunut vastustajiensa noitakeinojen uhriksi, ja monofysiitit taas iloitsivat hänen kuolemastaan pitäen sitä Jumalan vanhurskaana rangaistuksena. He saivat lisää rohkeutta ja panivat taas hehkuvin innoin alulle kiihoitustyönsä Teodoran luotettavan suojeluksen turvin. Pääsiäisjuhlan aikana Zooras uskalsi aivan julkisesti kastaa joukon hovin ylhäisimpiin perheisiin kuuluvia lapsia. Ylimielisyydessään monofysiitit menivät niinkin pitkälle, että solvasivat keisaria, syyttäen häntä petturuudesta. Muuan humalainen mies, persialainen Isak, löi sauvallaan erästä keisarin kuvaa, niin että silmät menivät rikki. Koko pääkaupungissa oli mieltenkuohu suuri, ja oli täysi syy pelätä, että puolueet joutuisivat kahakkaan keskenään.
Tällä ratkaisevalla hetkellä osoitti Menas, uusi patriarkka, suurta päättäväisyyttä. Toukokuussa vuonna 536 kokoontui Pyhän Neitsyen kirkkoon, joka oli Sofian kirkon vieressä, hänen johdollaan kirkolliskokous panemaan täytäntöön Agapetuksen käskyjä. Monen päivän ajan pääkaupungin oikeaoppisten luostarien esimiehet sekä Syyrian, Palestiinan ja Sinain hengellisten yhdyskuntien edustajat esittivät asioitaan kokoontuneille piispoille. Monta päivää luettiin kirkonisille kaikenlaisia anomuksia, joissa nämä katolisen uskon ankarat esitaistelijat esittäen monta todistusta väitteittensä tueksi valittivat paaville tai keisarille Antimuksen ja Severuksen, Zooraksen ja Pietari Apamealaisen käytöstä. Mutta syytettyjä ei voitu löytää. Kolme päivää etsivät edustajakokouksen valtuutetut Antimusta kaikkialta Konstantinopolissa. He etsivät häntä vuorotellen Sofian kirkosta ja hänen asunnostaan sekä muista kirkoista, joista hän olisi voinut etsiä turvaa itselleen, pyhän Sergiuksen luostarista, jossa epäiltiin hänen aateveljiensä pitävän häntä piilotettuna, vieläpä keisarillisesta palatsista ja arkkienkeli Mikaelin rukoushuoneesta, jossa hänet väitettiin nähdyn. Kaikkialla olivat ovet lukossa tai ihmiset valmiit vannomaan, etteivät olleet nähneet patriarkkaa vilahdukseltakaan eivätkä tietäneet hänestä mitään. Kaduilla leikkiviltä lapsiltakin kyselivät kokouksen lähettämät neuvottomat etsijät, tiesivätkö he mitään kadonneesta patriarkasta.
Teodora olisi osannut neuvoa piispoja. Hänen toimestaan Antimus oli saanut turvapaikan keisarillisen palatsin naisten rakennuksessa, ja samoin pelastuivat keisarinnan toimesta muut syytetyt joutumasta'edustajakokouksen tuomittaviksi. Mutta kokous ei luopunut yrityksestään niin vähällä. Se julisti laillisessa järjestyksessä pannaan Antimuksen, Severuksen, Pietari Apamealaisen ja Zooraksen, kirosi heidän kirjoituksensa, julisti heidät itsensä kaikki kirkolliset arvonsa menettäneiksi ja pyyhki heidän nimensä pois oikeauskoisten katolisten joukosta. Kun työ oli sillä tavoin loppuun suoritettu, lukivat isät ennen eroamistaan yhteen ääneen kirkkokäsikirjan sanat:
»Kauan eläköön keisari! Kauan eläköön patriarkka! Kirotut olkoot Pietari, Zooras ja Severus, kirotut olkoot Jumalan viholliset! Meillä on kristitty keisari, miksi me pelkäisimme? Kukistakaamme Zooraksen maja, polttakaamme kerettiläisten luolat, hyökätkäämme Pietarin asuntoon! Meillä on oikeauskoinen keisari, miksi me pelkäisimme? Kohdatkoon kirous Severusta, Pietaria ja Zoorasta! Kristittyjen usko riemuitkoon!»
Kolme kuukautta myöhemmin vahvisti Justinianus, joka oli nyt jyrkästi palannut oikeauskoisuuden helmaan ja taipui nöyrästi paavin lähettilään Pelagiuksen valtaan, keisarillisella säädöksellä kirkolliskokouksen päätöksen. Antimusta, Severusta ja heidän kannattajiaan kiellettiin oleskelemasta Konstantinopolissa tai missään muussa valtakunnan suuremmassa kaupungissa, ja kaikille kuulutettiin, ettei kukaan omaisuutensa takavarikoimisen uhalla saisi ottaa heitä vastaan tai auttaa heitä. Heidän teoksensa julistettiin kirouksen alaisiksi ja niiden jäljentämisestä määrättiin rangaistukseksi oikean käden menettäminen. Sitäpaitsi heitä kiellettiin saarnaamasta, kastamasta kristinuskoon ja jakamasta ehtoollista. Sillä tavoin kuvitteli Justinianus rakentaneensa uudelleen rauhan kirkkoon ja turvanneensa valtion vaurauden.
Teodora oli arvioinut voimansa ja vaikutusvaltansa keisariin liian suureksi. Hänen ponnistuksensa paavia ja oikeaoppista kristillisyyttä vastaan menivät hukkaan. Mitään muuta hän ei voinut tehdä kuin pelastaa ystävänsä. On jo kerrottu, kuinka hän kätki Antimuksen. Samalla tavoin hän järjesti Severukselle pakenemistilaisuuden, ja Antiokian patriarkka sai Egyptissä rauhassa päättää pitkän ja työteliään elämänsä. Zooras lähetettiin maanpakoon Traakiaan ja vainojen uhkaamina hajaantuivat eri tahoille kaikki ne papit, munkit ja muut henkilöt, jotka olivat voiton toivossa suurin joukoin kokoontuneet Bysanttiin. Tulevaisuus herätti heissä epätoivoa ja tuskaa. Pian roihusikin uusia rovioita Syyriassa, ja Antiokian uuden patriarkan tarmokkaiden ponnistusten ja hengellisten viranomaisten voimakkaan avustuksen turvin suljettiin luostareita, saarnaajia vangittiin tai surmattiin ja monofysiittien uskotut vaipuivat suureen kurjuuteen. Egyptikin joutui tämän vastavaikutuksen alaiseksi. Patriarkka Teodosius, Antimuksen ja Severuksen ystävä, kutsuttiin Konstantinopoliin. Hänen täytyi luopua toimestaan, minkä jälkeen hänet karkotettiin Traakiaan kaikkine pappeineen, ja hänen tilalleen Aleksandriaan määrättiin pappi, joka kykeni kovakouraisesti nujertamaan kaiken vastarinnan. Lyhyen ajan kuluttua ei koko valtakunnassa enää ollut kuin kolme piispanistuinta, jotka olivat vielä eriuskolaisten hallussa.
Mutta Teodora ei ollut sellainen nainen, joka olisi tyytynyt siihen, että hänet tällä tavoin sysättiin syrjään. Olosuhteiden pakosta oli hänen täytynyt väistyä, seisoa voimattomana ja katsella ystäviensä tuhoutumista ja paavinvallan riemuvoittoa, ja nyt hän tavanomaisen rohkeana ja viekkaana hautoi kostoa. Samaan aikaan, kuin vuoden 536 kirkolliskokous julisti pannakirouksiaan, käytti hän hyväkseen Agapetuksen kuolemaa koettaakseen paavinistuimelle asettaa mieleisensä miehen. Samaan aikaan kuin paavin lähettilään Pelagiuksen vaikutuksesta monofysiittien viimeinen linnoitus Egypti näytti olevan valmis antautumaan oikeaoppisuuden armoille, Konstantinopolin keisarillisen palatsin valtijatar suunnitteli kärsivällisesti ja väsymättömästi vainotun kirkon kohottamista uudelleen valta-asemaan.
3