MUNKKI- JA APOSTOLIHAHMOJA
Niihin aikoihin, jolloin oikeaoppisten vainoamat monofysiittiset munkit vaelsivat Konstantinopoliin, luuli Teodora, joka halusi tarjota heille turvapaikan ja osoittaa selvästi myötätuntoaan heitä kohtaan, ettei mikään olisi sen sopivampaa kuin ottaa heidät vastaan Pyhään palatsiin.
Hormisdaksen palatsi oli keisarillisen palatsin lisärakennus. Se sijaitsi Marmarameren rannalla, ja siellä oli asunut Justinianus niinä aikoina, jolloin hän vielä oli otaksuttu kruununperillinen. Valtaistuimelle noustuaan hän oli kuitenkin antanut hoitaa tätä nuoruudenaikaista asuntoaan, laitattanut siellä kaikki komeaan kuntoon ja ulotuttanut palatsin yhä kasvavan ulkomuurin senkin ympärille. Tämän rakennuksen Teodora valitsi turvapaikaksi ystävilleen, eikä hänen ollut vaikea saada puolisoaan suostumaan tähän. Justinianus ei muuten ollut haluton tällä tavoin pitämään monofysiittien etevimpiä miehiä oman ja poliisipäällikön välittömän valvonnan alaisina.
Keisarinnan huolenpidosta muuttui siis tuo vanha palatsi erään aikalaisen lausunnon mukaan »suureksi ja merkilliseksi munkkiluostariksi». Huoneet järjestettiin luostarikopeiksi, eräs iso sali kirkoksi, toinen taas ruokasaliksi. Vanhimmille tai kuuluisimmille näistä pyhistä miehistä, sellaisille, joita pidettiin erikoisen hurskaina, erakoille, jotka oli karkoitettu oleskelupaikoiltaan, patsaspyhimyksille, joitten oli pakosta täytynyt tulla alas pylväittensä päästä, järjestettiin pihoille ja pylväskäytäviin pieniä puumajoja, joitten katot valmistettiin kangas- tai olkimatoista, ja niissä he saattoivat elää mietiskelyyn ja rukouksiin vaipuneina. Suurelle luostariveljesjoukolle jätettiin käytettäväksi koko iso palatsi, jossa he voivat elää yhteistä luostarielämäänsä apotin valvonnan alaisina. Sillä tavoin kokoontui kuudettasataa munkkia mitä erilaisimmista maista ja mitä erilaisimpia kieliä puhuen tähän hurskaaseen yhteiskuntaan, eikä päivän pitkään kuultu käytävissä, pihoilla tai saleissa mitään muuta kuin rukousten muminaa ja yksitoikkoisia virren säveleitä, eikä nähty muuta kuin vanhoja valkopartaisia munkkeja, jotka polvistuneina alttarin eteen koettivat valvomisella, lihankidutuksella ja paastolla ansaita iankaikkista autuutta.
Pian pääsivät syyrialaiset hurskautensa vuoksi erikoiseen kansansuosioon pääkaupungissa. Ensin oli ihmetelty heidän omituisuuksiaan, mutta pian alettiin yleisesti ihailla heitä. Tuhansittain saapui heidän kannattajiaan luostariin uteliaina näkemään tätä outoa näytelmää tai kaivaten pyhien miesten siunausta. Sellaisetkin, jotka kannattivat Kalkedonin kirkolliskokousta, alkoivat hämmästyksekseen ja jonkin verran myötämielisinä tuntea katumusta ja tunnonvaivoja ja kääntyivät munkkien henkilökohtaisten hyveitten liikuttamina monofysiittiseen uskoon. Harras Teodora ei väsynyt koskaan käymästä suosikkiensa luona. Joka toinen tai joka kolmas päivä hän lähti polvistuakseen munkkien jalkoihin pyytämään heidän siunaustaan ja esirukouksiaan, minkä lisäksi hän jakoi heille runsaasti lahjoja. Lopulta hän sai Justinianuksenkin houkutelluksi ennakkoluuloistaan huolimatta tulemaan mukaan. Keisarinkin valtasi ihailu, ja häneen teki keskustelu munkkien kanssa niin syvän vaikutuksen, että hän alkoi tuntea samanlaista halua kuin puolisonsakin kunnioittaa ja suojella heitä.
Tällaisen yleisen haltiotilan vallitessa muuttuivat tietysti moninkertaisiksi ne ihmetyöt, jotka vielä pitivät Bysanttia hurskaan yhteiskunnan maineessa. Eräänä päivänä oli kappeli täynnä hurskaita ihmisiä, jotka odottivat pyhän ehtoollisen jakamista, ja tavan mukaan oli joukossa monta naista ja lasta. Äkkiä kuului kovaa ryminää, ja liian ahtaalle sulloutuneen ihmisjoukon painosta luhistui koko rakennus kasaan haudaten alleen joukoittain uhreja. Kaikkialta kuului vaikerointia, kauhun ja epätoivon huutoja, hälinä kuultiin aina Pyhään palatsiin asti, ja pian levisi huhu onnettomuustapauksesta kaikkialle kaupungissa. Mutta Jumala valvoi armossaan valittujaan. Oltuaan lyhyen aikaa tainnostilassa nousivat kaikki uhrit seisoalleen vahingoittumattomina ilman ainoaakaan haavaa tai naarmua, ylistäen ja kiittäen Vapahtajaa, joka oli pelastanut heidät varmasta kuolemasta. Tämän ihmetyön nähtyään suosivat hallitsijapari, suurmiehet ja koko kaupunki vielä enemmän pyhiä miehiä, ja Justinianus itse rakennutti tapauksen muistoksi uudelleen luhistuneen palatsin.
Niinä kovina aikoina, jotka seurasivat vuoden 536 kirkolliskokousta, vainojen raivotessa kaikkialla keisarikunnassa, sai pyhän Sergiuksen monofysiittiluostari — sen nimisenä se oli vihitty tarkoitukseensa — kiittää keisarinnaa siitä, että se säilyi myrskyltä. Oikeastaan olivat munkit jossakin määrin vankeja. Heillä täytyi olla hallituksen lupa voidakseen lähteä pääkaupungista tai päästäkseen edes asioilleen kaupungille. Siitä huolimatta oli heidän vaikutusvaltansa hyvin suuri, ja vaikka heidän lukumääränsä aikaa myöten pienenikin, koska muutamat heistä olivat saaneet luvan palata omaan kotimaahansa, kukoisti luostari kuitenkin niin kauan kuin Teodora eli, ja hänen kuolemansa jälkeenkin se sai suojaa Justinianukselta puolison muiston vuoksi.
Samoihin aikoihin oli aivan pääkaupungin reunassa toinenkin keisarinnan avustama ja suojelema monofysiittiluostari. Sykaen esikaupungissa, Kultaisen Sarven Aasian puoleisella rannalla kohosi vastapäätä kirkkoa ja pyhän Maraksen palatsia syyrialaisten luostari. Se oli pystytetty alueelle, jonka Teodora oli lahjoittanut munkki Zoorakselle, ja monet Bysanttiin saapuneet eriuskolaiset olivat sieltä löytäneet varman turvapaikan. Lähellä olevalle alueelle oli hurskas Maras järjestänyt uskonveljilleen hautausmaan, ja melkoinen joukko tähän puolueeseen kuuluvia mainehikkaita miehiä oli kätketty tähän pyhään maahan. Luostari, josta oli sillä tavoin tullut yksi monofysiittisen opin pyhiä paikkoja, kukoisti. Sen esimies, apotti Johannes, Amidasta Mesopotamiasta kotoisin oleva munkki, oli keisarinnan ja keisarinkin suuressa suosiossa, joka kiitollisena siitä innosta, jolla hän taisteli pakanuutta vastaan ja urkki selville, missä sellaista ilmeni, koetti olla kiinnittämättä huomiota hänen kerettiläiseen uskoonsa. Tähän turvalliseen pesään alkoivat vähitellen kokoontua kaikki puolueen tärkeimmät tukipylväät, ja siitä tuli puolueen toiminnan ja kiihoitusliikkeen varsinainen keskus.
Huolimatta keisarin julistuksista, käskykirjeistä ja riehuvista vainoista Teodora tuki ja suojeli ystäviään. Ennen kaikkea hän varusti turvapaikkoja monofysiiteille. Kios-saarelle hän järjesti asunnon erotetuille piispoille ja karkoitetuille munkeille pyhän Isidor marttyyrin haudan likelle. Derkoksessa, jonne hän vuoden 536 vaarallisina aikoina oli lähetyttänyt ensin munkki Zooraksen ja sitten patriarkka Teodosiuksen pappeineen, hän ei säästänyt laisinkaan vaivojaan sulostuttaakseen parhaansa mukaan uskonveljiensä puolinaista vankeutta. Hän ei tyytynyt vain siihen, että huolehti heidän tarpeistaan, vaan avusti varovasti heidän kiihoitustyötään, järjesti niin, että heidän opetuslapsensa, jotka halusivat etsiä apua ja lohtua paimeniltaan, tosiaankin onnistuivat pääsemään heidän luokseen. Erikoisesti hän koetti keksiä keinoja, joitten avulla sai heidät palaamaan pääkaupunkiin, jossa hänen itsensä ympärille siten kerääntyivät puolueen voimat.
Samaan aikaan, jolloin itämaiset kansat, vaikka niitä vainottiin ja niitten papit olivat kuolleet tai maanpaossa, kuitenkin pysyivät lujina uskossaan, olivat lahkon pääjohtajat piankin huomanneet, ettei heidän kirkkonsa uudistuminen voinut alkaa muualta kuin keisarillisesta palatsista, sekä että heidän ponnistustensa täytyi sen vuoksi suuntautua Konstantinopoliin, jotta — niinkuin eräs historiankirjoittaja sanoo — »saataisiin keisari heltymään ja lisättäisiin keisarinnan intoa uskonveljien hyväksi». He olivat oikeita diplomaatteja. Toistaiseksi he asettuivat varovaisen syrjäiselle kannalle, olivat tottelevinaan hallituksen määräyksiä, eivät harjoittaneet kovinkaan huomattavaa kiihoitusta ja karttoivat saarnaamista ja pappien vihkimistä. Tämä maltillinen asenne ei kuitenkaan miellyttänyt kaikkia heidän uskonveljiään. Monofysiittien joukossa oli intoilijoita ja kiihkomielisiä, ja nämä aiheuttivat keisarinnalle melkoista päänvaivaa.