Puolueen kiihkeimpiä jäseniä oli Johannes, joka oli ennen ollut Memfiin piispana Egyptissä. Hän oli seurannut patriarkka Teodosiusta maanpakoon, mutta hänen lujatahtoinen ja kiihkeäverinen luonteensa, joka kaipasi marttyyrin kunniakehää, väsyi piankin Derkoksen elämään, joka oli hänen mielestään aivan liian rauhallista ja varovaista. »Meitä sanotaan Jumalan kirkon paimeniksi», hän puheli usein, »ja kuitenkin annamme susien repiä hänen lampaansa. Me pysymme rauhallisesti kotona, sen sijaan että meidän olisi kuoltava uskomme puolesta». Hän suri sydämestään nähdessään, kuinka piispat hänen ympärillään hallitusta peläten kieltäytyivät jakamasta uskonnon lohdutusta niille monille uskoville, jotka olivat tulleet pitkien matkojen takaa tapaamaan heitä. »Elävän Jumalan nimessä», hän sanoi kerran, »en tiedä mikä estää minua menemästä kaikkien nähden Sofian kirkkoon tai torille ja siunaamasta leipää ja viiniä». Lopuksi hänen onnistui sairauteen vedoten saada lupa lähteä Konstantinopoliin käydäkseen lääkärin luona.
Hänet otti ystävällisesti vastaan keisarinna, joka itse järjesti hänelle asunnon ja täysihoidon. Pian Johannes alkoi julkisesti saarnata ja opettaa uskovia. Lahkon poliitikot, jotka olivat levottomia hänen rajattoman intonsa vuoksi, väittivät hänen heittäytyneen »leijonan kitaan». Sitäpaitsi he olivat sitä mieltä, että hän vahingoitti vakavasti puolueen asioita mielettömällä innollaan, ja vaikka Johannes ei tahtonut kuunnella heitä ja selitti ylenkatseellisesti, että leijonan kita sulkeutuisi Jumalan käskystä, pyysivät he patriarkkaa kutsumaan Johanneksen takaisin Derkokseen.
Teodosius, joka oli salaa hyvin tyytyväinen opetuslapsensa toimintaan, ei suostunut kutsumaan häntä takaisin, vaan selitti, että keisarinna oli selvillä Johanneksen suunnitelmista ja oli ottanut hänet hyväntahtoisesti vastaan. Silloin turvauduttiin Teodoraan. Monofysiittiset piispat pyysivät häntä lähettämään Johanneksen pois pääkaupungista, ja keisarinna taipuikin tähän ehdotukseen luullen sen olevan sopusoinnussa pyhän miehen oman halun kanssa. Mutta kun tultiin keisarinnan nimessä ilmoittamaan Johannekselle, että hänen oli viipymättä ja kuolemanrangaistuksen uhalla heti lähdettävä kaupungista, syöksyi pyhä mies tapansa mukaan julkeana suoraa päätä palatsiin ja heti Teodoran luokse päästyään alkoi syytää hillittömiä moitteita keisarinnaa vastaan väittäen tämän yhdessä Justinianuksen kanssa työskentelevän Jumalan kirkon kiusaksi. Ja kun Teodora ei käsittänyt sanaakaan, tiukkasi Johannes: »Etkö ole käskenyt minua lähtemään kaupungista? Etkö ole käskenyt heitä surmaamaan minut? Mitä muuta tämä sitten merkitsisi?» Seurasi molemminpuolinen selitys, ja keisarinna, joka oli hyvin tyytymätön epäluotettaviin sanantuojiinsa, ei tahtonut laisinkaan taipua antamaan heille anteeksi, ennenkuin pyhä mies pyysi heidän puolestaan.
Teodora koetti kuitenkin jossakin määrin hillitä hänen intoaan. »Jää palatsiin», hän kehoitti Johannesta, »niin ei sinulle tapahdu mitään pahaa, käyttäydy rauhallisesti niinkuin ystäväsikin äläkä vihi pappeja pääkaupungissa».
Mutta Johannes oli ovela. Hän tiesi, että oli olemassa n.s. hurskaita valheita.
»Minulla ei ole laisinkaan sellaisia aikeita», hän virkkoi. »Olen tullut tänne vain pyytääkseni sinulta lupaa viettää rauhassa ja levossa kolme-neljäkymmentä vuorokautta jossakin maalaistalossa, sillä olen hyvin sairas».
Teodora suostui tähän mielihyvin. Johannes käytti kuitenkin tätä lupaa hyväkseen lähteäkseen saarnamatkalle Vähään-Aasiaan. Kerjäläiseksi pukeutuneena hänen onnistui päästä aina Tarsokseen asti, ja kaikkialla hän menestyi mainiosti. Tällä välin oikeaoppiset tulivat yhä levottomammiksi hänen toimintansa johdosta, ja piispat lähettivät Justinianukselle kiivaita kirjeitä, joissa he ilmoittivat, että pääkaupungista karannut kerettiläinen piispa saattoi koko valtakunnan kuohumistilaan. Tälläkin kerralla Johannes ymmärsi taitavasti pelastua pinteestä. Hän palasi kiireesti Bysanttiin, riensi valittamaan kirjeellisesti Teodoralle, ettei ollut niin pitkään aikaan voinut osoittaa hänelle kunnioitustaan, sekä kertoi, että heikko terveys oli koko ajan estänyt häntä lähtemästä ulos. Kun sitten toimeenpantu tutkimus näytti vahvistavan sitä otaksumaa, että rikollinen piispa aivan hyvin saattoi olla Egyptin Johannes, todisti Teodora itse, ettei pyhä mies ollut poistunut siltä maatilalta, jonne keisarinna itse oli antanut hänelle luvan asettua, ja kun hänet tosiaankin tavattiin siellä, joutuivat hänen syyttäjänsä häpeään. Kerran toisensa perästä saattoi Johannes samanlaisten kekseliäitten temppujen avulla jatkaa sananjulistamistyötänsä. Ne lahkon jäsenet, jotka olivat etukäteen saaneet tiedon hänen tulostaan, kerääntyivät määrätylle kokoontumispaikalle, ja yöllä, vartijain valvoessa seurakunnan turvallisuutta, piispa jakoi ehtoollista, vihki pappeja toimeensa ja lohdutti uskonveljiä. Kun oikeaoppiset sitten saivat tiedon hänen käynnistään, oli hän jo kaukana poissa. Pääkaupungissa oli hänen toimintansa yhtä laajaa, ja puolueen diplomaatitkin olivat lopulta taipuneet nähdessään hurskaan miehen ihmeellisen rohkeuden ja väsymättömän innon.
Tällä välin he jatkoivat työtään toisinkin keinoin. Keisarinnan turvin oli Teodosius ja hänen ystävänsä kutsuttu takaisin Konstantinopoliin, ja pian tuli vanhan patriarkan asunnosta puoluejohdon keskus. Hänen luonaan kohtasivat toisensa kaikki lahkon lujatahtoiset ja voimakkaat miehet. Sellaisten vanhojen taistelijoiden kuin Zooraksen ja Pietari Apamealaisen rinnalla nähtiin siellä Nubian tuleva apostoli Julianus, arabialaisten tuleva piispa Teodosius, Tellan Sergius, josta myöhemmin tuli Antiokian patriarkka, sekä hänen ystävänsä Jakob Baradaeus, joka sitten joutui Edessan piispaksi ja järjesti uudelleen kuntoon monofysiittisen kirkon, sekä vielä muita, kuten syyrialaisen luostarin apotti Johannes, josta sittemmin tuli Efesoksen piispa, ja Konstantinus, josta tuli Laodikeian piispa. Teodoran julkisen suojelun alaisina — keisarinna oli jo kauan aikaa tuntenut useimmat heistä — otettiin heidät hyvin vastaan hovissa, jossa keisarinna aina puolusti heitä ja suositteli heitä keisarille. Tämän johdosta oikeaoppiset valittivat jälleen, että monofysiitit olivat petollisesti vallanneet jalansijaa sekä palatsissa että melkein kaikkialla pääkaupungissa.
Pian monofysiitit menivät vieläkin pitemmälle. Oikeaoppisten toimeenpanema vaino oli sysännyt useimmat eriuskolaispiispat piispanistuimiltaan, ja hallitus valvoi edelleenkin tarkoin, ettei luopioita nimitetty papinvirkoihin. Tärkeintä kaikesta siis oli järjestää uskonveljille johtajia, ja monofysiittien onnistuikin kaikista heitä vastaan kohdistetuista varovaisuustoimenpiteistä huolimatta järjestää tämäkin asia keisarinnan avulla.
Sopiva tilaisuus siihen tuli vuonna 543. Eräs Syyrian erämaissa asuvien arabialaisheimojen ruhtinas Harith Ghassaniden lähetti pyytämään Teodoralta, että tämä toimittaisi hänen luokseen pari kolme piispaa opettamaan hänen alamaisilleen kristinoppia. Kiireesti valitsi keisarinna nämä miehet ystävistään monofysiiteistä ja sai, kumma kyllä, Justinianuksen kannattamaan vaaliaan. Keisari, joka oli oikeastaan aika lailla kiusaantunut siitä, että pappien joukossa oli niin paljon luopioita, käytti mielellään lähetyksen palvelukseen näitä innokkaita kerettiläissaarnaajia. Hän olikin jo aikaisemmin turvautunut heidän apuunsa silloin, kun Jumalan sanaa oli levitetty Jemenin arabialaisten ja Aksumin kuningaskunnan abessiinialaisten keskuuteen sekä kääntäessään Nubian pakanoita kristinuskoon. Aikaisemmin onkin muuten mainittu, kuinka Teodora oli kaikin voimin tukenut tätä toimintaa. Hallitsijapari sopi näin ollen jokseenkin helposti siitä, että monofysiiteistä valittiin erämaan ruhtinaan pyytämät piispat.