Jo noin viidentoista vuoden ajan oli Konstantinopolissa asunut eräs Tellasta kotoisin oleva munkki Jakob Baradaeus. Hän oli hyvin oppinut mies, jonka kasvatukseen oli m.m. kuulunut Syyrian ja Kreikan kirjallisuuden tunteminen, mutta vielä suuremman maineen hän oli saavuttanut kehnolla puvullaan, ankaroilla tavoillaan ja ihmeellisillä parannuksillaan. Sittemmin hän saapui pääkaupunkiin, jossa keisarinna otti hänet erittäin hyvin vastaan; mutta hän piti itse parhaana vetäytyä syrjään maailman vaaroilta, minkävuoksi hän sulkeutui ahtaaseen koppiin, kieltäytyi tapaamasta ketään, vältti puhumasta kenenkään kanssa ja joutui yhä enemmän kaikkien ihailun esineeksi. Harith Ghassaniden, joka oli sattunut tapaamaan hänet ja joka piti hänen profeetallista terävänäköisyyttään suuressa arvossa, kunnioitti häntä vilpittömästi, ja Teodora, joka tunsi hänet hyvin, oli lämpimästi kiintynyt häneen. Tämän mietiskelijän, tämän erakon, tämän lihansakiduttajan hän valitsi julistamaan evankeliumia arabialaisille ja nostamaan jälleen arvoon monofysiittistä kirkkoa. Tulevaisuus näyttikin, ettei hän ollut valinnut huonosti.
Keisarinnan neuvosta määräsi Teodosius Jakobin Edessan piispaksi ja erään toisen lähellään olevan munkin Teodoruksen samaan toimeen Bostraan. Vaikka kumpikin valituista oli haluton nousemaan piispanistuimelle, täytyi heidän taipua Teodoran vaatimuksesta ja ryhtyä uudelleen käytännölliseen toimintaan, josta he jo luulivat ikipäiviksi päässeensä. Kun Aleksandrian vanha patriarkka oli vihkinyt heidät piispoiksi, matkustivat he kumpikin määräpaikkaansa. Mutta paitsi julkisia lähetystyötä koskevia määräyksiä oli molemmille apostoleille annettu salaisiakin ohjeita. Keisarinnan luvalla oli Teodosius valtuuttanut heidät koko laillisella alueellaan sekä sen ympäristössä vihkimään toimeensa pappeja, nimittämään piispoja sekä lyhyesti sanoen järjestämään uudelleen itämaitten monofysiittisen kirkon. Toiminta-alueeksi oli heille oman hiippakunnan ahtaitten rajojen ulkopuolella määrätty Teodorukselle koko Arabia, Palestiina sekä erämaa ja Jakob Baradaeuksellc Syyria ja koko Vähä-Aasia. Keisarinna, joka oli samaa mieltä kuin patriarkkakin, tuki tätä toimintaa ja lupasi käyttää vaikutusvaltaansa molempien pappien hyväksi.
Muutamien vuosien kuluttua oli Jakob Baradaeuksen tosiaankin onnistunut tarmollaan ja rohkeudellaan saattaa ennalleen monofysiittinen kirkko. Hän ryhtyi nyt samaan työhön, jonka oli pannut alulle Tellan Johannes ja jota hänen jälkeensä oli jatkanut Johannes Egyptiläinen Aasian maakunnissa, ja vaelsi usein kerjäläiseksi puettuna Syyriassa, Armeeniassa, Kappadokiassa, Kilikiassa, Isauriassa, Pamfyyliassa, Aasiassa sekä Rodos, Kypros, Kios ja Lesbos saarilla, saarnasi ja opetti, nimitti pappeja uusiin seurakuntiin, järjesti hiippakuntia, nimitti piispoja sekä, niinkuin väitettiin, »antoi pappeja valua aivan virtanaan yli koko Rooman keisarikunnan». Turhaan koettivat oikeaoppiset papit, joita hänen tarmokas puuhailunsa kauhistutti, vangita häntä. Turhaan lupasi Justinianus heidän kehoituksestaan palkkion hänen päästään. Pyhä mies saattoi häpeään kaikki vainoojiensa salahankkeet ja vaelsi yhä edelleenkin »vanhurskauden tietä». Kulkien aina jalkaisin ja eläen pääasiassa hyvin lihankiduttajan tavalla hän ilmestyi näkyviin milloin Konstantinopolissa, milloin Aasiassa, milloin Aleksandriassa, aina väsymättömänä, aina saavuttamattomana. Hänen ystävänsä olivat aina vakuutettuja siitä, että Jumala itse suojeli häntä ja hämmensi hänen takaa-ajajiensa mielen, ja monofysiittipiireissä kerrottiin jonkin verran ivallisesti, kuinka hallituksen lähettämät kiinniottajat olivat useastikin kysyneet häneltä itseltään: »Etkö ole kuullut puhuttavan, että petturi Jakobin pitäisi oleskella näillä tienoin?» sekä kuinka hän oli vetänyt heitä nenästä vastaten: »Minulle on tosiaankin kerrottu, että hän oleskelee tuolla päin» — hän osoitti heille aivan päinvastaista suuntaa kuin mihin itse aikoi lähteä — »ja jos ratsastatte vähän nopeammin, pitäisi teidän varmasti saada hänet kiinni».
Teodoran ystävyys ja pääkaupungissa asuvien Jakobin uskonystävien oveluus suojasivat häntä kuitenkin vieläkin paremmin. Koska kanooninen laki vaati, että piispanvaalissa piti olla läsnä kolme äskenvalitun virkaveljeä, ennenkuin vaali oli pätevä, oli Jakob Teodosiuksen neuvosta ensin lähtenyt Aleksandriaan. Täällä hän tapasi helposti sellaisia pappeja, jotka entisen esipappinsa käskystä mielellään vihkivät kaksi pyhän miehen seuralaista piispoiksi. Heidän avullaan Baradaeus vuorostaan vihki toisia piispoja Syyrian ja Aasian tärkeimmissä kaupungeissa. Konstantinopoliin jääneet nimittivät samoihin aikoihin kaksitoista piispaa Egyptiin ja Tebaan, ja Antiokian patriarkaksi, joka toimi oli ollut avoinna Severuksen kuoleman jälkeen, he määräsivät Jakobin ystävän, oppineen ja hurskaan Tellan Sergiuksen. Sillä tavoin järjestettiin, joskaan ei julkiselta taholta, piispoja johtamaan uutta kirkkoa, joka sai suuren perustajansa mukaan nimekseen jakobilainen kirkko. Suosiakseen ystäviensä työtä Teodora oli ovelasti keksinyt keinoja antaakseen monille heistä julkisia tehtäviä itse hallitukselta. Sillä tavoin lähetti Justinianus Johanneksen, joka oli salaa nimitetty Efesoksen piispaksi, Kaariaan, Lyydiaan ja Fryygiaan taistelemaan siellä pakanuutta vastaan. Johannes suorittikin tehtävänsä tunnollisesti ja ansaitsi intonsa vuoksi hyvinkin, että häntä nimitettiin »epäjumalten hävittäjäksi ja pakanoitten vasaraksi», mutta vielä paremmin hän palveli omaa lahkoaan ja täytti koko hiippakuntansa kirkoilla ja monofysiittien luostareilla.
Jakob Baradaeukscn apostolintehtävästä oli seurauksena kaksi patriarkkaa, seitsemänkolmatta piispaa sekä enemmän kuin satatuhatta virkaansa vihittyä pappia ja diakoonia. Hänen uskonsa sai aikaan ihmeitä, hän ajoi ulos pahoja henkiä, herätti kuolleita, ennusti tulevaisuutta, ja hänen maineensa levisi »suloisena tuoksuna» yli koko maailman, jopa keisarikunnan rajojen ulkopuolellekin. Hänen toimestaan oli nyt suurin osa itämaita käännetty »Jakobin ja Teodosiuksen uskoon», niinkuin hyvällä syyllä sanottiin, ja valtakunnan ulkopuolellakin, Persiassa, Arabiassa, Abessiiniassa ja Nubiassa, tunnustivat valtavat seurakunnat monofysiittistä oppia. Teodora, joka oli koko ajan esiintynyt näitten kaukaisten kristillisten seurakuntien suojelijana ja työskennellyt koko ikänsä tarmokkaasti monofysiittien hyväksi, voi olla ylpeä työstään. Se munkki, jonka hän oli kerran unissaan nähnyt juottavan roomalaisia elämän vedellä, se hurskas erakko, jonka hän oli kerran ottanut vastaan Konstantinopolissa ja johon hän oli uskonut, oli suurenmoisella tavalla täyttänyt hänen toiveensa. Kuolinvuoteellaan saattoi keisarinna, ajatellessaan Jakobin toiminnan yhä lisääntyviä hedelmiä, pitää uskonnollispoliittista untaan toteutuneena. Se, että jakobilainen kirkko vielä tänäänkin elää Egyptissä ja Syyriassa, on yksinomaan Jakob Baradaeuksen ja Teodoran ansiota.
4
PAAVI JA KEISARINNA
Paavi Agapetuksen äkkiä kuollessa vuonna 536 heräsi Teodoran mielessä rohkea ajatus käyttää hyväkseen paavinistuimen odottamatonta vapaaksi joutumista. Bysantissa oli jo muutamia vuosia asustanut paavin lähettiläänä Vigilius niminen diakooni. Hän oli luonteeltaan kunnianhimoinen ja häikäilemätön, oli syntyisin etevästä senaattoriperheestä ja oli jo kerran ennen koettanut päästä Pietarin istuimelle ja siitä syystä antanut Bonifacius II:n valita itsensä seuraajakseen. Kun hänen oli roomalaisten pappien vastustuksen vuoksi täytynyt luopua näistä toiveistaan, oli hän kääntynyt bysanttilaisten puoleen ja käyttänyt valtiollista lähetystehtäväänsä keinotellakseen taitavasti itsensä Teodoran suosioon. Kun keisarinna, joka oli raivoissaan siitä, että hänen oli täytynyt taipua Agapetuksen vaatimuksiin, suunnitteli kostoksi uuden paavin valitsemista oman mielensä mukaan, halukkaana neuvottelemaan monofysiittien kanssa, näytti Vigilius, joka oli suosittu henkilö hovissa ja jonka kunnianhimo näytti olevan varmana takeena hänen mukautuvaisuudestaan, olevan oikea mies, joka saattoi tässä tapauksessa parhaiten edistää keisarinnan tarkoituksia.
Vigiliuksen ja Teodoran ei ollut vaikea tulla tässä asiassa hyvin toimeen keskenään. Teodora lupasi auttaa Vigiliusta Agapetuksen seuraajaksi, ja tämä puolestaan lupasi paavina ruveta keisarinnan nöyräksi aseeksi kirkollisissa asioissa. Kerrottiinpa myöhemmin, että hän oli korvaukseksi Bysantin kannatuksesta sitoutunut vieläkin enempään — hänen väitettiin luvanneen kumota Kalkedonin kirkolliskokouksen päätöksen, asettaa Antimuksen jälleen virkaansa, ruveta ystävällisiin väleihin monofysiittien johtajien Teodosiuksen ja Severuksen kanssa sekä täydellisesti kannattaa heidän mielipiteitään. Niinikään kerrottiin, että Teodora oli vaatimistaan palveluksista korvaukseksi luovuttanut hänelle suuren rahasumman. Varmaa on, että Vigilius lähti kiireen kaupalla Roomaan vieden mukanaan kirjeet Belisariukselle ja tämän puolisolle Antoninalle, sekä että näissä kirjeissä ilmoitettiin kenraalille niin selvin sanoin hänen velvollisuutensa, ettei hänelle jäänyt pienintäkään vastaansanomisen mahdollisuutta. Ilmeisestikin oli Justinianus päättänyt antaa uuden paavin valitsemisessa puolisolleen täyden vapauden, koska hänen teki mielensä antaa Teodoralle hyvitystä tämän kärsimästä tappiosta, ja kenties oli keisari myöskin salaa hyvin tyytyväinen sellaiseen ratkaisuun, jonka avulla saatiin aikaan sovinto kirkon asioissa roomalaisen paavikunnan ja itämaitten välillä.
Sillä välin kuin tämä tapahtui Bysantissa, kehittyivät tapaukset nopeasti ikuisessa kaupungissa. Vaikka Belisarius olikin näihin aikoihin jo lähtenyt Italiaan, oli Rooma vielä itägoottien vallassa. Kuningas Teodahad, joka vaistomaisesti käsitti, kuinka tärkeää oli silloisissa olosuhteissa olla hyvissä väleissä paavikunnan kanssa, oli kiireessä nimityttänyt Agapetuksen seuraajaksi diakooni Silveriuksen, jonka hän otaksui kannattavan hankkeitaan. Vigiliuksen saapuessa Italiaan oli hänen tavoittelemallaan paikalla jo toinen mies, ja voidakseen nyt Teodoralle antamansa lupauksen mukaan nousta Pietarin istuimelle täytyi hänen ensin ajaa Silverius väkivallalla siitä pois. Tämä oli sitäkin vaikeampaa, kun uusi paavi oli Konstantinopolia miellyttääkseen paikalla kutsunut keisarin sotajoukon ikuiseen kaupunkiin ja joulukuussa 536 luovuttanut Rooman Belisariukselle.