TEODORAN KUOLEMA
Kesäk. 29 p. v. 548 Teodora kuoli syöpään verraten pitkän sairauden jälkeen.
Kunnioittaakseen keisarinna vainajan hautajaisia kokoontui hänen ympärilleen Pyhään palatsiin suuri joukko hovimiehiä ja arvohenkilöitä. Tricliniumissa lepäsi juhlamenojen vaatimusten mukaisesti keisarinnan palsamoitu ruumis. Hän makasi kultaisella vuoteella puettuna purppuraviittaan, diadeemi päässä ja punaiset kengät jalassa. Verhoamattomiin kasvoihin ei kuolema ollut vielä painanut leimaansa. Hän oli vain vähän tavallista kalpeampi ja näytti vaipuneen rauhalliseen uneen. Suuren korokkeen ympärillä, jolla säteilivät kalleimmat kruununjalokivet, paloi pylväitten päässä tuhansittain hopeisia ja kultaisia soihtuja, yhä tihenevään ilmaan kohosivat vahakynttiläin liekkien lomitse arabialaisten hyväinhajujen lehahdukset ja palsamoimisaineitten raskas tuoksu. Vainajan jalkapäässä itkivät eunukit, orjat ja keisarillisen palatsin kaikki naiset suuriäänisesti.
Viimeisen kerran vaelsi koko Bysantti juhlallisena kulkueena kuolleen hallitsijattarensa ohitse. Patriarkka Menas kirkon palveluksessa olevien lukemattomien pappien seuraamana, paavi Vigilius, saattueenaan piispoja ja munkkeja, surupukuiset senaattorit, ylimykset, virkamiehet, korkeat sotilashenkilöt, koko lauma palatsin ja hallituksen virkamiehiä, sen jälkeen pitkä rivi naisia, vöin koristettuja patriisittaria ja prefektien, konsulien, kvestorien, ylimysten ja skolasterien puolisoita, hovinaisia ja palvelijattaria. Kaikki tulivat arvonsa mukaisessa järjestyksessä esiintuomaan keisarinnalle viimeisen kunnianosoituksensa. Pitkän juhlakulkueen loppupäässä tulivat keisarillisen perheen jäsenet ja Justinianus itse, joka aivan kylpi kyynelissä murtuneena sen menetyksen painosta, jota hän täydellä syyllä piti korvaamattomana. Sille naiselle, jota hän oli jumaloinut, hän toi nyt viimeisenä lahjana ja viimeisenä muistona kallisarvoisia koristuksia, upeita kultakirjailuin ja jalokivin koristettuja kankaita, kaikki surupukuun kuuluvat varusteet, joitten oli määrä seurata vainajaa hautaan viimeisenä heijastuksena kaikesta siitä loistosta ja komeudesta, jota hän oli niin suuresti rakastanut elämässään. Ja sulkien vainajan ruumiin syliinsä iäkäs keisari kuiskasi kyynelten vieriessä silmistä viimeiset jäähyväisensä puolisolleen.
Keisarin viittauksesta nostavat keisarilliset ruumiinkantajat paarit, ja ylin juhlamenojen ohjaaja lähestyy vainajaa lausuen kolme kertaa kuuluvalla äänellä kirkkokäsikirjan sanat: »Lähde täältä, keisarinna. Kuninkaitten kuningas ja herrain herra kutsuu sinua». Ja paarien takana järjestyy viimeisen kerran keisarillinen juhlakulkue palatsin kaarikaton alla ja lähtee liikkeelle. Ulkona odottaa surupukuinen kansanjoukko kulkueen saapumista; porteilla, pengermillä ja talojen ikkunoissa nyyhkyttävät naiset hiukset hajallaan tai päästävät äänekkäitä valitushuutoja. Kultahiekalla peitetyiltä ja kankailla verhotuilta kaduilta nousee pyhä savu sakeina pilvinä ilmaan, ja kansanjoukkojen keskitse, jotka odottavat jännittyneinä komeaa näkyä, vaeltaa hitaasti valtava ruumissaatto. Pappien pyhät laulut ja neitojen virrenveisuu sekaantuu surunvalituksiin, hopeatorvien säveliin ja joukkojen vuorohuutoihin. Tuhannet soihdut valaisevat välkkyvää kulkuetta, ja pitkää Mesekatua, Konstantinuksen torin poikki ja Kapitoliumin kautta vaeltaa koko hovi vihkiäkseen Teodoran Pyhien apostolien kirkossa viimeiseen uneen.
Basilikassa pidetään juhlallinen kuolinmessu, ja taas huutaa juhlamenojen ohjaaja vainajalle: »Lähde lepoosi, keisarinna. Kuninkaitten kuningas ja herrain herra kutsuu sinua». Sen jälkeen otetaan pois kultainen diadeemi ja sijalle pannaan pieni purppuraside. Lopuksi lasketaan kulta-arkku, jossa on keisarinnan ruumis, suureen Hirapoliin vihreästä marmorista valmistettuun arkkuun, jonka Teodora itse on aikoinaan tuottanut tuosta idän Saint-Denisistä. Hitaasti hajaantuu kansanjoukko, ja murtunut Justinianus palaa hoveineen autioon palatsiin.
Kun maaseudulla saatiin kuulla uutinen pelätyn keisarinnan kuolemasta, palasi rohkeus ja toivo kaikkien niitten sydämeen, jotka olivat joutuneet kärsimään hänen vuokseen. Johannes Kappadokialainen tuli takaisin Konstantinopoliin ja kuvitteli voivansa saavuttaa uudelleen Justinianuksen suosion. Artabanus hylkäsi sen puolison, jonka Teodora oli pakosta työntänyt hänelle, ja luuli sopivan hetken tulleen salaliiton solmiamiseen keisaria vastaan. Germanos ja hänen poikansa otaksuivat iloisen toivehikkaina otollisen ajan koittaneen pelastua siitä epäsuosiosta, jossa he olivat saaneet niin kauan virua. Antoninakin, Teodoran suosikki ja ystävätär, unohti hyväntekijättärensä ja koetti toisin keinoin turvata asemansa. Kaikista tuntui siltä, että keisarinnan kuolema pakostakin toi mukanaan sekä valtiollisissa että uskonnollisissa asioissa vastavirtauksen, ja oikeaoppiset, jotka punoivat juoniaan keisarin ympäristössä, pyytelivät jo häntä ryhtymään uusiin ja ankaroihin toimenpiteisiin monofysiittejä vastaan, jotka levottomuus oli kerrassaan lamaannuttanut heidän korkean suojelijattarensa kuollessa. Puhuttiin jo siitä, että Pyhä palatsi oli puhdistettava niistä munkeista, jotka olivat jo liian kauan läsnäolollaan häpäisseet Hormisdaksen palatsia. Koetettiin jo kiihoittaa keisaria, nyt kun keisarinna oli kuollut, pakottamaan väkivoimalla Kalkedonin uskontunnustuksen kannattajiksi nuo kerettiläiset, jotka olivat petollisesti keinotelleet itsensä keisarinnan suosioon ja uskaltaneet asettua vastustamaan keisarin käskyjä.
Ei oltu otettu laskuihin sitä syvää rakkautta, jota Justinianus tunsi Teodoraa kohtaan, ei myöskään sitä pitkäaikaista tottumusta, joka oli opettanut hänet noudattamaan puolisonsa neuvoja, eikä sitä toimenpidettä, että Teodora oli ennen kuolemaansa esittänyt puolisolleen hartaimmat toivomuksensa ja laskenut hänen sydämelleen kaikki ne, jotka olivat rakastaneet keisarinnaa ja palvelleet häntä uskollisesti. »Innokkaasti haluten», niinkuin eräs aikalainen sanoo, »noudattaa joka asiassa puolisonsa toivomuksia hänen kuolemansakin jälkeen» keisari pysyi horjumattoman uskollisena niille neuvonantajille, joilla Teodora oli ympäröinyt hänet, ja sille politiikalle, jonka hän oli viitoittanut. Johannes Kappadokialainen sai jäädä epäsuosioon kaikista ponnistuksistaan huolimatta, Belisarius pysyi aina epäiltävänä henkilönä loistavista urotöistään huolimatta, Petrus Barsemes ja Narses olivat edelleenkin keisarin suosikkeja ja Antonina nautti vieläkin hänen luottamustaan Teodoran ystävyyden muistoksi. Germanos ja hänen poikansa tosin pääsivät uudelleen keisarin suosioon, mutta keisariperheen ruhtinaista oli vanhan keisarin suurin suosikki kuropalaatti Justinus, jolle Teodora oli naittanut sisarensa tyttären ja jonka hän oli määrännyt kruununperilliseksi.
Uskonnollisissa kysymyksissä Justinianus noudatti yhtä uskollisesti Teodoran ohjeita. Kun keisarillisen palatsin naisten rakennuksesta tavattiin vanha patriarkka Antimus, jonka Teodora oli kätkenyt sinne, otti keisari suurenmoisesti vastaan tuon kerettiläisen papin, ja yleiseksi hämmästykseksi nähtiin, että monofysiittien pääjohtajat Antimus, Pietari Apamealainen ja Teodosius Aleksandrialainen otettiin ystävinä vastaan palatsissa, ja keisarin tiedettiin yhdessä heidän kanssaan koettavan keksiä keinoja rauhan rakentamiseksi kirkon asioissa. Viimeiseen elinpäiväänsä asti Justinianus ponnisteli toteuttaakseen sitä sovintopolitiikkaa, josta Teodora oli uneksinut. Vigiliuksen, joka oli vangittu ja jonka oli ollut pakko paeta, täytyi lopultakin taipua kiroamaan ne kolme lukua, jotka sitten yleinen kirkolliskokous vuonna 553 juhlallisesti julisti pannaan.
Justinianus ei koskaan unohtanut sitä viehättävää olentoa, sitä viisasta ja voimakasta auttajaa, jonka kohtalo oli suonut hänen tavata. Hänen vuokseen tahtoi keisari pidättää palveluksessaan kaikki ne, jotka olivat olleet lähellä häntä, ja uskollisesti hän säilytti puolisonsa muiston viimeiseen päiväänsä asti. Vielä monta vuotta myöhemmin oli hänellä tapana, tahtoessaan vannoa jotakin oikein juhlallisesti, esittää valansa Teodoran nimeen, ja ken halusi miellyttää Justinianusta, sanoi Teodoraa »suureksi, viisaaksi ja kauniiksi keisarinnaksi», joka oltuaan eläessään puolisonsa uskollinen apulainen rukoili nyt hänen puolestaan Jumalaa iankaikkisuudessa.